Tämä on kol­mas­kym­me­nes­nel­jäs blo­gi­kir­joi­tuk­se­ni Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­teen ja sa­mal­la vii­mei­nen. Ku­lu­neen lä­hes kol­men vuo­den ai­ka­na olen is­tu­nut kir­joit­ta­mas­sa useim­min ko­ti­soh­val­la, mut­ta myös ul­ko­mail­la, asun­to­vau­nus­sa, kah­vi­las­sa, ju­nas­sa, met­säs­sä ja lin­ja-au­tos­sa. Jos­kus olen sa­nel­lut teks­tin au­toa aja­es­sa ja kir­joit­ta­nut puh­taak­si myö­hem­min tie­to­ko­neen ää­res­sä.

Rei­lun pa­rin tu­han­nen mer­kin teks­ti ker­ran kuus­sa ei vält­tä­mät­tä tun­nu ko­vin­kaan työ­lääl­tä teh­tä­väl­tä. Jos­kus teks­ti on­kin tul­lut kuin it­ses­tään, hel­pos­ti kai­ken muun te­ke­mi­sen ohes­sa. Jot­kut teks­tit ovat syn­ty­neet vel­vol­li­suu­den­tun­nos­ta ja teh­tä­vään si­tou­tu­mi­ses­ta. Jos­kus taas ai­he on myl­ler­tä­nyt mie­les­sä ja et­si­nyt lo­pul­lis­ta muo­to­aan viik­ko­ja. Joi­den­kin ai­hei­den ää­rel­lä olen ky­sy­nyt it­sel­tä­ni, jak­san­ko it­se us­koa to­del­la näin.

Kol­men vuo­den ai­ka­na elä­mäs­sä­ni on ta­pah­tu­nut pal­jon. Moni ta­pah­tu­ma, suu­ri ja pie­ni, on vä­lit­ty­nyt jol­lain ta­paa lu­ki­joil­le. Olen ret­keil­lyt ja mat­kus­ta­nut, olen asu­nut ja työs­ken­nel­lyt mo­nel­la eri paik­ka­kun­nal­la ja ol­lut myös työ­tä vail­la. Oman elä­män ta­pah­tu­mien avaa­mi­nen tun­te­mat­to­mil­le lu­ki­joil­le ei ole ol­lut ai­na help­poa, mut­ta vai­kei­den ai­hei­den ää­rel­lä olen muis­ta­nut lu­ki­joi­den kom­ment­te­ja. Ne ovat kan­nus­ta­neet jat­ka­maan kir­joit­ta­mis­ta.

Ku­lu­neet kol­me vuot­ta ovat opet­ta­neet nöy­ryyt­tä ja luot­ta­mus­ta elä­män hau­rau­den edes­sä. Asi­at ei­vät ai­na ta­pah­du niin kuin suun­nit­te­lem­me ja toi­vom­me. Eteen­päin em­me näe, mut­ta taak­se jää­neet yl­lät­tä­vät­kin ta­pah­tu­mat ja asi­at nä­ky­vät jäl­keen päin sel­kei­nä, ehyt­tä pol­kua kul­jet­ta­nei­na as­ke­li­na.

Kä­ve­lim­me tal­vi­se­na sun­nun­tai­aa­mu­na uu­den työ­paik­ka­kun­ta­ni kirk­koon ja lau­loim­me Hoo­si­an­naa. En­sim­mäi­sen ad­ven­tin teks­ti vei mei­dät jou­lun ai­hei­siin pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mien kaut­ta. Teks­tin ää­rel­lä ajat­te­lin nii­tä lä­hei­si­ä­ni, jot­ka ku­lu­neen kol­men vuo­den ai­ka­na ja jo ai­em­min ovat luo­pu­neet sii­tä lah­jas­ta, jon­ka Jee­sus lu­nas­ti meil­le jo­kai­sel­le ris­tin­kuo­le­mal­laan.

Vuo­sia sit­ten eräs ys­tä­vä­ni ver­ta­si omaa us­ko­aan ar­pa­lip­puun. Hän epäi­li us­kon­sa mie­lek­kyyt­tä, mut­ta ei ha­lun­nut luo­pu­a­kaan. Eni­ten hän­tä epäi­lyt­ti aja­tus vii­mei­ses­tä tuo­mi­os­ta, jota hän ver­ta­si ar­von­taan. Hän oli tul­lut sii­hen tu­lok­seen, et­tä jos ar­von­ta yli­pää­tään ta­pah­tuu, ar­von­nas­sa voit­to ja­e­taan vain nii­den kes­ken, ke­nel­lä on ar­pa­lip­pu. Myö­hem­min hän kui­ten­kin ka­dot­ti ar­pa­lip­pun­sa. Epäi­lys voit­ti.

Omis­tan vii­mei­sen blo­gi­teks­ti­ni vii­mei­sen kap­pa­leen si­nul­le, ys­tä­vä­ni, joka epäi­lyk­sis­sä­si ka­do­tit kal­liin ar­pa­lip­pu­si. Voit saa­da sen ta­kai­sin, jos vain ha­lu­at. Omis­tan tä­män kap­pa­leen myös si­nul­le ys­tä­vä­ni, jol­le täl­lä pals­tal­la kir­joi­tin ai­em­min kir­jeen. Jou­lun suu­rin lah­ja on sii­nä, et­tä Jee­sus syn­tyi tän­ne maa­il­maan, eli syn­nit­tö­män elä­män ja kuo­li si­nun­kin syn­tie­si täh­den. Heik­ko­kin us­ko riit­tää, kaik­ki muu tu­lee pe­räs­sä.