Kuun­te­lim­me ke­sä­lo­ma­mat­kal­la vai­mo­ni kans­sa Ke­sä­seu­ra­ra­di­os­ta 1960-lu­vun saar­no­ja. Seu­ra­muis­tom­me lap­suu­den ajal­ta ajoit­tu­vat osin sa­mai­sel­le vuo­si­kym­me­nel­le. Elim­me uu­del­leen mo­nia lap­suu­den ajan tun­nel­mia pie­nis­tä ja suu­ris­ta seu­rois­ta.

1960-lu­vul­la saar­nat oli­vat usein pi­tem­piä kuin ny­ky­ään. Kos­ka käy­tös­sä ei yleen­sä ol­lut mik­ro­fo­ne­ja ja vah­vis­ti­mia, pu­hu­jan oli käy­tet­tä­vä sääs­te­le­mät­tä ään­tään, ja pu­hee­seen muo­dos­tui hel­pos­ti per­soo­nal­li­nen nuot­ti. Tun­nis­tim­me ra­di­o­saar­nois­ta vie­lä­kin joi­ta­kin lap­suu­tem­me saar­na­mie­hiä ää­nen ja pu­he­ta­van pe­rus­teel­la.

Maa­il­man­lo­pun lä­hei­syys as­kar­rut­ti mel­ko ylei­ses­ti 1960-lu­vun ih­mi­siä. Elet­tiin sy­vää kyl­män so­dan ai­kaa. Maa­il­man­so­dan jäl­jet ve­res­ti­vät tuo­rei­na so­tain­va­li­dien ja -les­kien sekä hei­dän lä­heis­ten­sä elä­mäs­sä. Kau­pun­gis­tu­mi­nen, su­ku­puo­li­mo­raa­lin muu­tos, al­ko­ho­li­po­li­tii­kan va­pau­tu­mi­nen, te­le­vi­sio ja elä­män viih­teel­lis­ty­mi­nen huo­let­ti­vat. ”Ajan il­ta” kuu­lui myös useis­sa 1960-lu­vun saar­nois­sa. ”Ajan mer­kit” näyt­ti­vät täyt­ty­vän. Pu­hut­tiin, kuin­ka tär­ke­ää on ol­la val­mii­na pit­kään ian­kaik­ki­suu­teen.

Van­ho­jen saar­no­jen ää­rel­lä muis­te­lim­me, mil­tä meis­tä 1960-lu­vun lap­sis­ta tun­tui elää lo­pun ajal­la. Em­me var­si­nai­ses­ti ko­ke­neet sil­loin tai­va­si­kä­vää. Toki mie­li­ku­va tai­vaan ilos­ta ja rau­has­ta oli ole­mas­sa, mut­ta tun­tui lap­sen mie­les­sä ko­vin etäi­sel­tä ja it­ses­tään sel­väl­tä. Edes­sä oli jouk­ko mah­dol­li­suuk­sia, mut­ta ei uh­kia. Mah­dol­li­nen maa­il­man­lop­pu oli­si ol­lut lä­hin­nä pet­ty­mys, jäi­si­hän ai­kui­sen elä­mä nä­ke­mät­tä ja ko­ke­mat­ta. Vie­lä ei­vät epäi­lyk­set pai­na­neet miel­tä.

Päi­vi toi­voi, et­tä eh­ti­si vie­lä opis­kel­la, saa­da ken­ties kiin­nos­ta­van am­ma­tin, ajo­kor­tin, avi­o­mie­hen ja per­heen­kin. Mi­nun miel­tä­ni polt­te­li ison vel­jen pol­ku­pyö­rä, myö­hem­min mopo, il­ma­ki­vää­ri ja au­ton ajo­kort­ti. Kuu­len­to­jen vuo­si­kym­me­nel­lä tun­tui hui­ke­al­ta aja­tel­la, mitä kiin­nos­ta­vaa tu­le­vai­suus vie­lä tuo­kaan elä­määm­me.

Ku­lu­neet vuo­si­kym­me­net ovat avan­neet mah­dol­li­suuk­sia, mut­ta tar­jon­neet myös mo­nen­lai­sia uh­kia, vas­toin­käy­mi­si­ä­kin. Elä­mä on kul­jet­ta­nut pol­ku­ja, joi­ta em­me tien­neet ole­van­kaan. Kaik­ki lap­suu­tem­me haa­veet ei­vät ole to­teu­tu­neet, mut­ta toi­saal­ta on to­teu­tu­nut pal­jon asi­oi­ta, mis­tä em­me osan­neet edes haa­veil­la. Myös elä­män ra­jal­li­suus ja ajan mer­kit ovat tul­leet lä­hel­le. Usein mie­les­sä on epäi­lyk­siä, uh­kia ja huol­ta pal­jon enem­män kuin mah­dol­li­suuk­sia.

Kuun­te­lin man­si­koi­ta poi­mies­sa­ni ke­sä­seu­ra­ra­di­on suo­raa lä­he­tys­tä maa­kun­nal­li­sis­ta opis­to­seu­rois­ta. Pu­hu­ja pu­hui lap­sis­ta ja lap­sen us­kos­ta. Kun­pa osai­sim­me säi­lyt­tää läpi elä­mäm­me lap­sen kal­tai­sen, yk­sin­ker­tai­sen us­kon ja luot­ta­muk­sen. Kun­pa ajan mer­kit ei­vät su­men­tai­si sil­mien eteen lap­se­nus­kol­la avau­tu­vaa toi­von nä­kö­a­laa.