Syk­syl­lä 1975 kä­ve­lin aja­tuk­sis­sa­ni Hel­sin­gin ka­dul­la. Äk­kiä etee­ni tuli nai­nen leh­tis­ten kans­sa ja sa­noi:

– Olet­ko kuul­lut, et­tä Jee­sus on tul­lut ta­kai­sin maan pääl­le?

Minä vas­ta­sin:

– En ole kuul­lut, en­kä us­ko, et­tä hän oli­si tul­lut.

– Mi­ten niin, nai­nen ti­va­si.

– Jee­sus on tul­lut Ame­rik­kaan, hän väit­ti.

Minä pe­rus­te­lin kan­taa­ni ja sa­noin:

– Jos Jee­sus oli­si tul­lut ta­kai­sin maan pääl­le, oli­sim­me näh­neet ja ko­ke­neet sen myös tääl­lä Suo­mes­sa. Me em­me enää kä­ve­li­si tääl­lä Hel­sin­gin ka­duil­la. Raa­ma­tus­sa sa­no­taan, et­tä se nä­kyy kuin sa­la­man vä­läh­dys tai­vaan ää­res­tä ää­reen ja kaik­ki kan­sat koo­taan hä­nen val­tais­tui­men­sa eteen (Luuk.17:24, Matt. 25:32).

Jä­tim­me toi­sem­me, ja mie­len­kiin­nos­ta luin, mitä nai­sen ja­ka­mas­sa leh­ti­ses­sä luki. To­den tot­ta, sii­nä sa­not­tiin, et­tä ko­re­a­lai­nen en­ti­nen hel­lun­tai­saar­naa­ja Moon oli Ame­ri­kas­sa pe­rus­ta­nut uu­den us­kon­nol­li­sen liik­keen ja ker­to­nut, et­tä hän on ta­kai­sin tul­lut Jee­sus.

Tuli mie­leen Jee­suk­sen sa­nat, et­tä vää­riä mes­si­ai­ta ja vää­riä pro­feet­to­ja il­maan­tuu en­nen hä­nen tois­ta tu­lo­aan ja he te­ke­vät suu­ria tun­nus­te­ko­ja ja ih­mei­tä, joil­la joh­ta­vat ih­mi­siä har­haan, jopa va­lit­tu­ja­kin (Matt. 24:24).

Sa­ma­na syk­sy­nä käy­des­sä­ni ko­ti­ky­läs­sä eräs naa­pu­ri tuli luok­se­ni ja ky­syi:

– Tu­lee­ko maa­il­man­lop­pu pian? Si­nä­hän sen tie­dät, kun luet pa­pik­si.

Minä sa­noin hä­nel­le:

– En tie­dä. Raa­ma­tus­sa Jee­sus sa­noo: ”Sitä päi­vää ja het­keä ei tie­dä ku­kaan, ei Poi­ka­kaan, vaan Isä yk­sin” (Matt. 24:36).

Tämä mies ker­toi ol­leen­sa kai­va­mas­sa pe­ru­noi­ta pel­lol­la, ja sin­ne hä­nen työn­sä ää­reen oli tul­lut kak­si nuor­ta mies­tä, jot­ka sa­noi­vat:

– Maa­il­man­lop­pu tu­lee tänä syk­sy­nä. Ei kan­na­ta teh­dä tur­haa työ­tä. Lo­pe­ta pe­ru­nan­kai­vuu niin me ker­rom­me si­nul­le li­sää maa­il­man lo­pus­ta.

Naa­pu­ri­ni oli kui­ten­kin ker­to­nut kai­va­van­sa kaik­ki pe­ru­nat maas­ta, tu­li­pa maa­il­man­lop­pu tä­nään tai myö­hem­min.

Raa­ma­tun mu­kaan kaik­ki ne, jot­ka en­nus­ta­vat vuo­sia, kuu­kau­sia tai päi­viä, ovat vää­riä en­nus­ta­jia. Ju­ma­la yk­sin tie­tää päi­vän. ”Jos se, mitä pro­feet­ta pu­huu Her­ran ni­mis­sä, ei to­teu­du, se ei ole Her­ran sa­naa, vaan vää­rän pro­fee­tan röyh­ke­ää pu­het­ta. Äl­kää kuul­ko sitä.” (5. Moos. 18:22.)

Vuo­si­kym­me­niä sit­ten luin pa­ri­kin kir­jaa, jois­sa en­nus­tet­tiin maa­il­man­lo­pun ole­van ai­van ovel­la. Toi­ses­sa en­nus­tet­tiin, et­tä Neu­vos­to­liit­to mie­hit­tää Suo­men, jol­loin kaik­ki kir­kot sul­je­taan ja ku­kaan ei saa pu­hua Ju­ma­las­ta mi­tään. Tä­mä­kin en­nus­tus, jota Il­mes­tys­kir­jan en­nus­tuk­sil­la pe­rus­tel­tiin, meni täy­sin pie­leen. Ve­nä­jäl­lä­kin ovet ovat päin­vas­toin avau­tu­neet evan­ke­liu­min työl­le, ja Suo­men kir­kois­sa saa va­paas­ti ker­toa us­kon vies­tiä.

To­sin täs­sä ajas­sa voi näh­dä myös lo­pu­na­jan en­tei­tä. Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan, et­tä sil­loin mo­net ih­mi­set luo­pu­vat us­kos­ta ja seu­raa­vat ek­syt­tä­viä hen­kiä. He luot­ta­vat te­ko­py­hiin va­leh­te­li­joi­hin, jot­ka kiel­tä­vät me­ne­mäs­tä nai­mi­siin ja syö­mäs­tä ruo­kia, jot­ka Ju­ma­la on luo­nut sitä var­ten. (1. Tim. 4:1–3.)

Apos­to­li Paa­va­li opet­taa, et­tä lo­pu­na­jan ih­mi­nen ra­kas­taa vain it­se­ään ja ra­haa. ”He ovat re­hen­te­le­viä ja pöyh­kei­tä, he her­jaa­vat ja ovat van­hem­mil­leen tot­te­le­mat­to­mia. – – He ra­kas­ta­vat enem­män nau­tin­to­ja kuin Ju­ma­laa.” (2. Tim. 3.) Jee­sus opet­taa, et­tä en­nen hä­nen tu­lo­aan on maan pääl­lä suu­ri ah­dis­tus, mut­ta va­lit­tu­jen täh­den päi­vät ovat ly­hen­ne­tyt (Matt. 24: 21–22).

Myös Is­ra­e­lin kan­san ti­lan­ne on yk­si lo­pu­na­jan merk­ki. Siel­lä­kin tu­lee ole­maan evan­ke­liu­min ja et­si­kon ai­ka. Apos­to­li Paa­va­li kir­joit­taa sa­lai­suu­des­ta, joka koit­taa Is­ra­e­lin kan­sal­le sen jäl­keen, kun evan­ke­liu­mi on saar­nat­tu muil­le kan­soil­le ja muis­ta kan­sois­ta koot­ta­va mää­rä on tul­lut täy­teen (Room. 11:25–32). Is­ra­e­lin pe­las­tuk­sen ai­ka koit­taa.

Mo­net suh­tau­tu­vat maa­il­man­lop­puun kuin se oli­si sa­tua. Me eläm­me kui­ten­kin lo­pu­nai­kaa, joka al­koi sii­tä, kun Jee­sus tuli tä­hän maa­il­maan en­sim­mäi­sen ker­ran. Sen jäl­keen alet­tiin odot­taa hä­nen ta­kai­sin­tu­lo­aan.

Kak­si­tu­hat­ta vuot­ta sit­ten Raa­ma­tun kir­joit­ta­jat kir­joit­ti­vat, et­tä Jee­sus tu­lee ta­kai­sin pian. Jot­kut ovat sitä miel­tä, et­tä he ereh­tyi­vät, kos­ka Jee­sus ei ole vie­lä­kään tul­lut. Raa­ma­tus­sa on tä­hän­kin vas­taus: ”Mut­ta äl­kää te, rak­kaat ys­tä­vät unoh­ta­ko tätä: Her­ral­le yk­si päi­vä on kuin tu­hat vuot­ta ja tu­hat vuot­ta kuin yk­si päi­vä. Ei Her­ra vit­kas­te­le täyt­tä­es­sään lu­paus­taan, vaik­ka hän joi­den­kin mie­les­tä on myö­häs­sä. Päin­vas­toin hän on kär­si­väl­li­nen tei­tä koh­taan, kos­ka ei ha­lua ke­nen­kään tu­hou­tu­van, vaan tah­too, et­tä kaik­ki kään­tyi­si­vät.” (2. Piet. 3:8–9.)

On siis Ju­ma­lan ar­moa, et­tei maa­il­man­lop­pu ole vie­lä tul­lut. Ju­ma­la ko­ko­aa va­lit­tun­sa kaik­ki­al­ta ja saar­naut­taa evan­ke­liu­min­sa kai­kil­le kan­soil­le. On ih­meel­lis­tä, et­tä evan­ke­liu­mi le­vi­ää yhä uu­sil­le alu­eil­le maa­il­mas­sa.

Sain ol­la Kyy­jär­vel­lä Kar­ja­las­ta läh­dön muis­to­juh­las­sa. Siel­lä mo­net muis­te­li­vat evak­koon läh­töä ja evak­ko­reis­sua. Eräs rou­va ker­toi ol­leen­sa nuo­ri tyt­tö, kun sota al­koi. Hän sa­noi, et­tä he lap­set oli­vat aa­mul­la he­rän­neet tyk­kien jy­li­nään ja pe­lois­saan nous­seet vuo­tees­ta. Heil­le oli ker­rot­tu, et­tä sota oli al­ka­nut. Pa­koon oli läh­det­tä­vä no­pe­as­ti ja mu­kaan otet­ta­va vain vält­tä­mät­tö­mät ta­va­rat. Lap­set läh­ti­vät pa­pan kans­sa aja­maan leh­miä pois. Sa­vu­a­vat ta­lot jäi­vät taak­se ja so­dan ää­net kuu­lui­vat kaik­ki­al­la.

Tuo rou­va ker­toi aja­tel­leen­sa sil­loin, et­tä maa­il­man­lop­pu on tul­lut. Se oli­kin hä­nel­le ja mo­nel­le muul­le Kar­ja­las­ta läh­te­neel­le sen elä­män­vai­heen lop­pu. Läh­det­tiin koh­ti uut­taa ja tun­te­ma­ton­ta elä­mää.

Meil­le kai­kil­le on tut­tua et­tä elä­mäs­sä ta­pah­tuu muu­tok­sia, ki­pei­tä­kin. Voim­me jou­tua ero­a­maan rak­kaas­ta ko­ti­seu­dus­ta, työs­täm­me, lä­hei­sis­tä ih­mi­sis­tä. Näi­tä ero­ja voi sa­noa myös pie­nik­si kuo­le­mik­si. Lo­pul­ta mei­dän jo­kai­sen ih­mi­sen elä­mä päät­tyy kuo­le­maan, tu­lee siis ajal­li­sen elä­mäm­me maa­il­man­lop­pu.

Yh­tä var­mas­ti kun me jo­kai­nen ker­ran kuo­lem­me, myös täl­le maa­il­mal­le tu­lee lop­pu. Mei­dän ei tar­vit­se yrit­tää en­nus­taa sitä, mikä on yk­sin Ju­ma­lan tie­dos­sa. Meil­le ih­mi­sil­le on Jee­suk­sen ope­tuk­sen mu­kaan tär­kein­tä et­siä en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kaut­taan.

Kun us­kom­me, saam­me tur­val­li­sin ja luot­ta­vai­sin mie­lin kat­soa tu­le­vai­suu­teen ja meil­lä on Jee­suk­sen tul­les­sa ja tä­män maa­il­man lop­pu­es­sa vain hy­vää lu­vas­sa. Kris­ti­nop­pi ku­vaa, et­tä täl­löin koit­taa ”Ju­ma­lan las­ten sa­no­ma­ton au­tuus ja kirk­kaus tai­vaas­sa, Ju­ma­lan luo­na” (KO 111).