Run­sas vuo­si sit­ten olin sel­kä­leik­kauk­ses­sa. Leik­kaus meni hy­vin, mut­ta toi­nen jal­ka ei ole kun­nol­la kun­tou­tu­nut. Seu­rauk­se­na on ol­lut, et­tä en ky­ke­ne enää hölk­kää­mään en­kä kä­ve­le­mään kuin ly­hyi­tä mat­ko­ja. Sen si­jaan voin pyö­räil­lä. Os­tin hy­vän pyö­rän, jol­la on mah­ta­va ajel­la.

Pyö­räi­lys­sä huo­maa, mi­ten tuu­li vai­kut­taa. Myö­tä­tuu­leen on help­po men­nä. Vas­ta­tuu­leen jou­tuu ko­vas­ti pon­nis­te­le­maan. To­sin vaih­de­pyö­räl­lä ei se­kään ole voit­ta­ma­ton es­te. Mai­se­mat vaih­tu­vat ja näen pa­rem­min yk­si­tyis­koh­tia, vaik­ka­pa nyt ke­sän kau­niin kuk­ka­lois­ton tien pien­ta­reel­la.

Tuu­let tuo­vat mo­nen­lai­sia vies­te­jä pait­si sen suun­nas­ta, voi­mak­kuu­des­ta ja sii­tä, mitä eh­kä on odo­tet­ta­vis­sa. Se tuo mu­ka­naan mo­net ha­jut – sekä luon­non iha­nat tuok­sut et­tä myös maa­ta­lou­den vä­ke­vät tuok­sut. Ke­vääl­lä tyt­tö ky­syi pa­lat­tu­a­ni len­kil­tä: ”Isä, mis­sä sinä olet ol­lut?” Voi­mak­kaat ha­jut tart­tui­vat tak­kiin­kin.

Omas­sa sy­dä­mes­sä­kin voi ol­la mo­nen­lai­sia tuu­lia, esi­mer­kik­si leu­to­ja, hil­jai­sia tai kii­vai­ta. Vas­ta­tuu­les­sa on pon­nis­tel­ta­va enem­män. Hä­dän het­ki­nä huo­kai­lem­me Ju­ma­lan puo­leen ja tun­nem­me tar­vit­se­vam­me apua. Ajat­te­len, et­tä sil­loin Ju­ma­la ja hä­nen seu­ra­kun­tan­sa tun­tu­vat elin­tär­keil­tä. Jos­kus sy­dä­mes­sä pau­haa myrs­ky­tuu­li, kun it­sek­kyy­den voi­mat saa­vat val­lan. Usein se on kuin kui­va ke­vät­tuu­li: se kui­vat­taa te­hok­kaas­ti ja näyt­tää hy­väl­tä, mut­ta lä­hei­set ja ys­tä­vät voi­vat pa­hoin.

Jee­sus ver­ta­si Py­hän Hen­gen toi­min­taa tuu­leen: ”Tuu­li pu­hal­taa mis­sä tah­too. Sinä kuu­let sen hu­mi­nan, mut­ta et tie­dä, mis­tä se tu­lee ja min­ne se me­nee. Sa­moin on jo­kai­sen Hen­ges­tä syn­ty­neen lai­ta." (Joh. 3:8.) Pyhä Hen­ki on ar­mon ja rak­kau­den hen­ki, jon­ka voi­mas­ta us­ko syn­tyy ja elää. Sen lah­jo­ja ovat rak­kaus, ilo, rau­ha, kär­si­väl­li­syys, ys­tä­väl­li­syys, hy­vyys, us­kol­li­suus, lem­peys ja it­se­hil­lin­tä.

Pyö­räil­les­sä tu­lee mo­nen­lai­sia aa­tok­sia mie­leen. Mie­tin eräs­tä leh­ti­jut­tua, jos­sa mi­nul­le tun­te­ma­ton en­ti­nen us­ko­nys­tä­vä ker­toi, et­tä us­kos­ta luo­pu­mi­nen oli ol­lut hä­nel­le va­paut­ta­va ko­ke­mus. Poh­din ko­ke­mus­tem­me päin­vas­tai­suut­ta: hä­nel­le ka­ma­lin­ta oli se, mikä mi­nul­le on kal­lein­ta. Hän ha­lu­si luo­pua sii­tä, mikä mi­nul­le on va­paut­ta, rau­haa ja iloa. Kir­joi­tuk­ses­sa ker­rot­tiin, et­tä etään­ty­mi­nen oli ta­pah­tu­nut vuo­sien ku­lu­es­sa. Toi­set tuu­let oli­vat pu­hal­ta­neet hä­nen sy­dä­meen­sä.

Eläm­me us­ko­vai­si­na mo­nen­lais­ten vai­ku­tel­mien kes­kel­lä. On tuu­lia, jot­ka ruok­ki­vat epä­us­koa. Ne voi­vat vie­dä mu­ka­naan vas­tus­ta­mat­to­man voi­mak­kaas­ti, jopa us­kon kiel­tä­jän pai­kal­le. Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja ha­lu­aa vie­dä ih­mi­sen eroon Luo­jas­taan.

Jos vie­raan­num­me us­kos­ta, Py­hän Hen­gen tuu­let vä­hi­tel­len hil­je­ne­vät sy­dä­mes­säm­me ja Ju­ma­las­ta eroon vie­vät tuu­let al­ka­vat pu­hal­taa yhä voi­mak­kaam­min. Voi kun omaan sy­dä­mee­ni sai­si ai­na pu­hal­taa hil­jai­sen tuu­len hy­mi­nä, jos­sa myrs­kyt laan­tu­vat, kova sy­dän su­laa ja ar­mon hen­ki vai­kut­taa. Toi­von, et­tä sai­sin ai­na ol­la Ju­ma­lan va­paa ar­mo­lap­si.