Olen it­se vä­hän jää­vi kir­joit­ta­maan ai­hees­ta, mut­ta en tah­toi­si ol­la pu­hu­ja, jos­ta vai­vih­kaa kuis­ka­taan: ”Se pi­tää ai­na pit­kiä saar­no­ja!”

Kun olin ol­lut jon­kin ai­kaa kirk­ko­her­ra­na Kyy­jär­vel­lä, ja oli en­sim­mäi­sen piis­pan­tar­kas­tuk­sen ai­ka, eräs ah­ke­ra kir­kos­sa­kä­vi­jä va­lit­ti: ”Kirk­ko­her­ra pi­tää mie­len­kiin­toi­sia saar­no­ja, mut­ta ne ovat lii­an pit­kiä. Ei­kö nii­tä voi­si ly­hen­tää?” Piis­pa ke­hot­ti mi­nua ly­hen­tä­mään saar­no­ja­ni. En­sin vä­hän ”tym­pää­si”, mut­ta tar­kem­min poh­dit­tu­a­ni tun­sin kes­kus­te­lu­nai­hees­sa po­si­tii­vi­sen sä­vyn. Mik­si en voi­si ly­hen­tää saar­no­ja­ni, jos seu­ra­kun­ta­lai­set muu­ten hy­väk­sy­vät nuo pu­hee­ni, jois­sa ha­lu­an ker­toa Ju­ma­lan rak­kau­des­ta ja jot­ka kum­pu­a­vat us­kos­ta­ni? Mie­les­sä­ni poh­din kirk­ko­saar­no­ja­ni näin: per­he­kir­kos­sa saar­na voi­si ol­la ly­hy­em­pi, mes­sus­sa vä­hän pi­tem­pi ja sa­na­ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa pi­sin. Ihan­teek­si ase­tin sen, et­tä pi­sin pi­tä­mä­ni saar­na kes­täi­si kor­kein­taan 25 mi­nuut­tia.

Muu­ta­mia ai­ko­ja sit­ten is­tuin seu­rois­sa koko sun­nun­tai­päi­vän. Seu­rat al­koi­vat kel­lo 10 aa­mul­la ja lop­pui­vat il­lal­la. Päi­vän ai­ka­na eh­dit­tiin pi­tää mon­ta saar­naa. Il­ta­päi­vän mit­taan eh­din it­sek­se­ni aja­tel­la, et­ten enää jak­sa, kun sel­kää­ni ko­lot­taa. Mie­tin, et­tä läh­ti­sin koh­ta vä­hän ”ver­ryt­te­le­mään”. En kun­nol­la eh­ti­nyt aja­tus­ta­ni aja­tel­la lop­puun, kun lä­hel­lä­ni ol­lut van­hus huo­ka­si: ”Mi­nun sel­kä­ni on niin ki­peä, et­ten enää jak­sa kuun­nel­la.” Per­heel­li­set oli­vat läh­te­neet jo päi­vä­seu­ro­jen jäl­keen. Seu­ro­jen lop­pu­puo­lel­la ajat­te­lin va­ka­vis­sa­ni, et­tä eh­kä voi­sin saar­na­vuo­ros­sa ol­les­sa­ni kat­soa enem­män ym­pä­ril­le­ni ja pu­hua en­si ker­ral­la seu­rois­sa ly­hy­em­min.

Olen ol­lut mu­ka­na pu­hu­jain­ko­kouk­ses­sa, jos­sa neu­vot­tiin ja roh­kais­tiin nuo­ria pu­hu­jia: ei saar­nan tar­vit­se ol­la pit­kä. Riit­tää, kun tun­nus­taa us­kon­sa ja saar­naa evan­ke­liu­mia kuu­li­joil­leen. Meil­tä saar­naa­jil­ta vaa­di­taan herk­kää miel­tä. Jos seu­ra­vä­ki, var­sin­kin lap­set, käy rau­hat­to­mak­si, mei­dän on osat­ta­va mal­til­li­ses­ti kaar­taa koh­ti aa­men­ta. Jee­sus­kin piti sekä pit­kiä et­tä ly­hyi­tä saar­no­ja. Ko­ti­kir­kon saar­na Na­sa­re­tis­sa oli ly­hyt. Kuu­li­jat ih­met­te­li­vät ar­mon­sa­no­ja, joi­ta he ei­vät kos­kaan ai­kai­sem­min ol­leet kuul­leet. Ly­hyt­kin saar­na vai­kut­ti kuu­li­joi­den mie­lis­sä, kun sii­nä ju­lis­tet­tiin Ju­ma­lan ar­moa.

Ai­kai­sem­min kris­til­li­syy­des­säm­me pi­det­tiin pit­kiä saar­no­ja. Ei ol­lut har­vi­nais­ta, et­tä saar­na kes­ti kak­si tun­tia. Seu­ro­ja oli har­vem­min ja pie­niä lap­sia ei ol­lut mu­ka­na seu­rois­sa. Ny­ky­ään pi­de­tään pal­jon seu­ro­ja ja seu­rois­sa on vie­rai­ta pie­nis­tä lap­sis­ta ai­na van­huk­siin as­ti. Myös Su­vi­seu­rois­sa pi­de­tään pal­jon saar­no­ja. Siel­lä kui­ten­kin har­va kuun­te­lee kaik­kia pu­hei­ta tel­tas­sa. Voim­me kuun­nel­la kai­ut­ti­mien vä­li­tyk­sel­lä ken­täl­lä, asun­to­vau­nus­sa ja kaik­ki­al­la su­vi­seu­ra-alu­eel­la. Su­vi­seu­rois­sa seu­ra­oh­jel­ma on tark­ka, ja saar­nal­le on aja­tel­tu enim­mäi­sai­ka. Jos saar­naa­ja unoh­tuu pu­hu­maan pi­tem­pään, tu­lee lap­pu eteen: ”Kaar­ra aa­me­neen.”

Mei­dän kris­til­li­syy­des­säm­me ei pal­jon pu­hu­ta saar­no­jen pi­tuu­des­ta. Usein to­de­taan, et­tä Pyhä Hen­ki an­taa pu­hu­jal­le pu­hut­ta­vat sa­nat eli ”il­moi­tuk­set”. Ajat­te­len kui­ten­kin, et­tä vaik­ka mi­nul­la oli­si­kin pal­jon il­moi­tuk­sia, kaik­ki il­moi­tuk­set ei­vät ole vain mi­nul­la. Pyhä Hen­ki saar­naa mo­nil­la lah­joil­la seu­ra­kun­nas­sa, ja sik­si on koh­tuul­lis­ta aja­tel­la, et­tä tai­vaan Isä saar­naa mui­den­kin pu­hu­jien suul­la. Usein ve­to­am­me kuu­li­joi­hin, et­tä jak­set­tai­siin kuun­nel­la vie­lä toi­nen­kin saar­na. Sa­maan toi­vee­seen voi­sim­me liit­tää, et­tä saar­naa­ja­kin ei vain sa­noin ar­mah­tai­si kuu­li­joi­ta vaan myös muis­tai­si vas­taa­not­to­ky­kym­me ra­jal­li­suu­den.

Olen kuul­lut mie­leen­pai­nu­via pit­kiä ja ly­hyi­tä saar­no­ja. Olen kuun­nel­lut lä­he­tys­pu­hu­jia, jot­ka ovat pi­tä­neet pe­räk­käin saar­nat. Jos en­sim­mäi­nen veli pu­huu pi­tem­pään, niin toi­nen veli pi­tää ly­hy­em­män saar­nan. Olen it­se työs­sä­ni huo­man­nut, et­tä ly­hy­em­män pu­heen pi­tä­mi­nen on vaa­ti­va teh­tä­vä ja haas­taa pu­hu­jan val­mis­te­le­maan pu­heen huo­lel­la.

Sa­nan­pal­ve­li­ja saa luot­taa sii­hen, et­tä vain Ju­ma­la tie­tää, mitä mei­dän tu­lee pu­hua seu­ra­kun­nal­le. Oli­pa puhe pit­kä tai ly­hyt, se ei ruo­ki kuu­li­joi­den kuo­le­ma­ton­ta sie­lua, jos saar­nas­sa ei kuu­lu evan­ke­liu­min elä­vä ää­ni. An­ta­koon Tai­vaan Isä pu­hu­jil­le oi­kei­ta sa­no­ja ja kuu­li­joil­le vas­taa­not­ta­vaa miel­tä. ”Niin tu­lee siis us­ko kuu­los­ta, mut­ta kuu­lo Ju­ma­lan sa­nan kaut­ta” (Room.10:17).

Koh­tuu­den mit­ta on ar­mon ja rak­kau­den mit­ta. Se on sitä pu­hu­jal­le ja kuu­li­jal­le. Sii­o­nin lau­lun ru­noi­li­ja ker­too: ”Oi ar­mon mit­taa­si, suu­ruut­ta sen, Her­ra, Luo­jam­me tai­vaan ja maan! Syn­nin or­jia ar­mah­dat voi­mal­la­si, sie­lut ir­ro­tat kah­leis­taan” (Sl. 67:1).