Kiu­saa­mi­ses­ta pu­hu­taan ny­kyi­sin pal­jon. Se on hyvä asia. Kiu­saa­mi­nen on nos­tet­tu esil­le kou­luis­sa, työ­pai­koil­la, pa­ko­lai­siin suh­tau­tu­mi­ses­sa ja muis­sa­kin yh­teyk­sis­sä. Ai­kai­sem­min asi­as­ta vai­et­tiin ja mo­net ih­mi­set kan­toi­vat lap­suu­des­ta saak­ka mu­ka­naan kiu­saa­mi­sen ai­heut­ta­mia trau­mo­ja. Mi­nul­la on it­sel­lä­ni ko­ke­muk­sia kiu­sat­tu­na ole­mi­ses­ta, ja nii­den poh­jal­ta väi­tän, et­tä kiu­saa­mi­nen kuu­luu mei­dän kult­tuu­riim­me.

Kun olin kan­sa­kou­lus­sa, oli yleis­tä, et­tä isom­mat po­jat kiu­sa­si­vat pie­nem­piä. Minä sain jo ala­luo­kal­la ol­les­sa­ni isom­mal­ta po­jal­ta tap­pouh­kauk­sen, jon­ka otin to­des­ta. Eh­kä se ei ol­lut to­sis­saan lau­sut­tu, mut­ta tar­koi­tet­tu kui­ten­kin va­ka­vak­si uh­kauk­sek­si. En ha­lun­nut mis­sään olo­suh­teis­sa jou­tua hä­nen kans­saan kah­den kes­ken.

Ko­to­na ja kou­lus­sa ope­tet­tiin, et­tei saa kan­nel­la asi­ois­ta. Se kat­sot­tiin hä­vet­tä­väk­si asi­ak­si. Niin­pä kiu­saa­mi­ses­ta ei pu­hut­tu, ei­kä ku­kaan ha­lun­nut sii­hen puut­tua, vaik­ka ti­lan­tei­ta näh­tiin ja asi­ois­ta tie­det­tiin. Sil­loin aja­tel­tiin, et­tä tap­pe­lun nu­ja­kat ja kiu­saa­mi­set kuu­lu­vat las­ten elä­mään ja ne kas­vat­ta­vat si­sua.

Ar­mei­jas­sa van­hem­man ikä­luo­kan nuo­rem­piin eli alok­kai­siin koh­dis­ta­maa kiu­saa­mis­ta kut­sut­tiin sim­put­ta­mi­sek­si. Sim­put­ta­mi­sel­la oli ar­mei­jas­sa pit­kät pe­rin­teet, ja ar­mei­jan joh­to hy­väk­syi sen ja it­se­kin käyt­ti ”ruo­tuun” alis­ta­mi­sen kei­no­na. Sa­maa nöy­ryyt­tä­mi­sen pe­rin­net­tä lie­nee jat­ket­tu Lem­men­jo­en har­joi­tuk­sis­sa vie­lä hil­jak­koin. Muis­tan, et­tä niin kou­lus­sa kuin ar­mei­jas­sa­kin kiu­saa­mi­nen koh­dis­tui eri­tyi­ses­ti hen­ki­löi­hin, jot­ka oli­vat jol­lain ta­val­la poik­ke­a­via.

Kou­lus­sa ja ar­mei­jas­sa ta­pah­tu­nut kiu­saa­mi­nen van­hem­pien poi­kien ta­hol­ta ei mi­nua ko­vin pal­jon hai­tan­nut. Jo­ten­kin se tun­tui asi­aan kuu­lu­val­ta, ja saa­toin it­se­kin ol­la mu­ka­na so­pi­van het­ken koit­ta­es­sa. Oi­kein se ei kui­ten­kaan ol­lut. Enem­män ja pa­hem­mal­ta tun­tui kan­sa­kou­lus­sa opet­ta­jan op­pi­lai­siin koh­dis­ta­ma kiu­saa­mi­nen.

Kun luin Ol­li Ja­lo­sen kir­joit­ta­man Poi­ka­kir­jan, muis­tui mie­lee­ni oma kou­lu­ai­ka. Ja­lo­sen kir­jas­sa ker­rot­tiin opet­ta­jas­ta, joka oli pa­lan­nut so­das­ta ja pääs­syt kan­sa­kou­lu­no­pet­ta­jak­si. Hän käyt­ti ope­tuk­ses­saan ar­mei­jas­sa op­pi­mi­aan me­to­de­ja, joi­hin kuu­lui­vat alis­ta­mi­nen, uh­kai­lu ja ran­kai­se­mi­nen.

Mi­nun opet­ta­ja­ni ei enää kuu­lu­nut so­das­sa ol­lee­seen ikä­luok­kaan, mut­ta oli juu­ri pa­lan­nut va­rus­mies­pal­ve­luk­ses­ta opet­ta­jak­sem­me. Hän­kin käyt­ti ar­mei­jas­ta op­pi­mi­aan me­ne­tel­miä mei­dän pien­ten poi­kien ope­tuk­seen. Mei­dät ope­tet­tiin jo kou­lus­sa ”äk­see­raa­maan”. Kun me­nin ar­mei­jaan eli va­rus­mies­pal­ve­luk­seen, mi­nul­le oli jo kaik­ki tut­tua kan­sa­kou­lu­a­jal­ta: asen­to, lepo, ri­viin ja jo­noon aset­tu­mi­nen, kään­nök­set, pois­tu­mi­set, tah­ti­juok­sut ja yn­nä muut.

Opet­ta­ja piti mei­tä ko­vas­sa ku­ris­sa. Eh­kä hän naut­ti sii­tä, et­tä hän­tä pe­lät­tiin. Vä­liin koko mei­dän luok­kam­me jäi lais­kan­läk­syl­le eli jäl­ki-is­tun­toon, kun ku­kaan ei osan­nut vas­ta­ta suo­ra­na sei­so­en kyl­lin sel­väs­ti. Hän opet­ti meil­le, et­tä lais­kan­läk­syl­le jää se, jol­le hän näyt­tää tie­tyn kä­den liik­keen sil­loin, jos vas­taus ei ole opet­ta­jal­le mie­lui­nen. Hän­tä piti ter­veh­tiä ai­na sekä ke­säl­lä et­tä tal­vel­la ot­ta­mal­la lak­ki tai pipo pääs­tä.

Mi­nun li­säk­se­ni moni muu­kin pel­kä­si puu­kä­si­työ­tun­te­ja. Sil­loin saim­me mo­nes­ti yli­mää­räis­tä sa­pis­kaa eli ko­via moit­tei­ta ja ruu­miil­lis­ta ku­ri­tus­ta. Ei ih­me, et­tä oma ole­mi­se­ni oli epä­var­maa, neu­root­tis­ta ja mo­nes­ti epä­toi­vois­ta. En tie­dä, sat­tui­ko kiu­saa­mi­nen kaik­kiin sa­mal­la ta­val­la, mut­ta mi­nul­ta vei pit­kän ai­kaa, en­nen­kuin pää­sin ar­kuu­des­ta­ni, epä­var­muu­des­ta­ni ja huo­nos­ta it­se­tun­nos­ta.

Kiu­saa­mi­seen tu­li­si ol­la joka pai­kas­sa nol­la­to­le­rans­si. Us­kon, et­tä ko­val­la ku­ril­la ja kiu­saa­mi­sel­la on vai­ku­tus­ta ih­mi­sen myö­hem­pään toi­min­taan. Jos lap­sen oras­ta­va it­se­tun­to nu­jer­re­taan, se muut­taa käyt­täy­ty­mis­tä ja voi pur­kau­tua so­pi­van het­ken tul­len vi­ha­na tois­ta ih­mis­tä tai it­se­ään koh­taan. Hil­jak­koin Sa­von Am­mat­ti­o­pis­tos­sa ta­pah­tui jär­kyt­tä­vä vä­ki­val­lan­te­ko. Uu­ti­sis­ta olen lu­ke­nut, et­tä te­os­ta epäil­ty oli ko­ke­nut kou­lu­kiu­saa­mis­ta.

Kun olin en­sim­mäi­ses­sä työ­pai­kas­sa­ni pap­pi­na, koin tul­lee­ni kiu­sa­tuk­si us­ko­ni täh­den joi­den­kin työ­to­ve­rei­den ta­hol­ta. He kut­sui­vat mi­nut erää­nä syk­syi­se­nä il­ta­na kes­kus­te­le­maan kirk­ko­her­ran­vi­ras­toon. Kes­kus­te­lun ai­het­ta ei ker­rot­tu, mut­ta se kyl­lä pai­kan pääl­lä sel­väs­ti sa­not­tiin: Mi­nua ke­ho­tet­tiin ha­ke­maan pois seu­ra­kun­nas­ta. Ja el­len it­se ha­keu­tui­si pois, he pi­täi­si­vät huo­len, et­tä niin tu­lee ta­pah­tu­maan. Kun ky­syin, mitä olen teh­nyt so­pi­mat­to­mas­ti, vas­taus kuu­lui: Et mi­tään. Me em­me vain hy­väk­sy us­ko­a­si.

Vas­ta­sin, et­tä en täs­sä elä­män­ti­lan­tees­sa­ni ha­lua läh­teä vie­lä pois, kun piis­pa on mi­nut vih­ki­nyt pa­pik­si ja seu­ra­kun­ta on kut­su­nut tä­hän teh­tä­vään. Seu­ra­kun­ta­lais­ten kans­sa olen tul­lut hy­vin toi­meen ei­kä mi­nun kor­vii­e­ni ole tul­lut moit­tei­ta. Jos piis­pa mi­nut siir­tää pois, niin minä tie­ten­kin läh­den. Pa­la­sin neu­vot­te­lus­ta vä­hän su­rul­li­se­na, mut­ta sa­mal­la luot­ta­vai­se­na. Olin­han hoi­ta­nut teh­tä­vää­ni näi­den työ­ka­ve­rie­ni mu­kaan kui­ten­kin hy­vin, mut­ta us­ko­ni täh­den olin hei­dän mie­les­tään kel­paa­ma­ton.

Syk­sy jat­kui niin, et­tä yri­tin hoi­taa teh­tä­vää­ni vie­lä pa­rem­min. Tein kaik­ki työ­ni niin hy­vin kuin osa­sin ja kä­vin hoi­ta­mas­sa sel­lai­set­kin työt, jot­ka ei­vät var­si­nai­ses­ti kuu­lu­neet mi­nun teh­tä­vii­ni. Sil­loin opin pi­tä­mään ker­ho­ja, nuor­te­nil­to­ja ja te­ke­mään nuo­ri­so­työ­tä. Se oli toi­saal­ta opet­ta­vais­ta, mut­ta ikä­vää oli se, kun työ­ni sa­nel­tiin muu­al­ta. Tun­sin it­se­ni ul­ko­puo­li­sek­si, kun teh­tä­vii­ni liit­ty­vät pää­tök­set teh­tiin muu­al­la. Ikä­vä het­ki oli, kun erää­nä aa­mu­na ko­tiim­me tuli ou­to mies. Hän sa­noi ole­van­sa seu­ra­kun­nan uu­si kant­to­ri. Hän tuli kat­so­maan per­heem­me asun­toa ja ker­toi, et­tä hä­nen pi­täi­si muut­taa per­hei­neen asu­maan tä­hän. Minä esit­te­lin ys­tä­väl­li­ses­ti ko­tim­me hä­nel­le ja tar­jo­sin aa­mu­kah­vit.

Kah­vil­la hän ky­se­li mi­nul­ta: ”Min­ne te ai­ot­te muut­taa?” Minä sa­noin, et­tä em­me me ole muut­ta­mas­sa min­ne­kään ja et­tä nämä asun­to­jär­jes­te­lyt oli­vat meil­le ihan uu­si asia. Ker­roin, et­tä per­heel­lem­me ei ol­lut ker­rot­tu mi­tään uu­sis­ta asuk­kais­ta. To­te­sin, et­tä jos si­nul­le on tämä asun­to lu­vat­tu, niin ei­kö­hän meil­le­kin uu­si asun­to löy­dy. Läh­ties­sään uu­si kant­to­ri ih­met­te­li ja va­kuut­ti mi­nul­le, et­tei tule tä­hän seu­ra­kun­taan töi­hin, el­lei hä­nel­le osoi­te­ta jo­tain muu­ta asun­toa. Vä­hän sa­man­ta­pai­nen pik­kui­nen jäy­nä jat­kui tiet­ty­jen työ­ka­ve­rei­den ta­hol­ta tä­män jäl­keen­kin, ja seu­ra­va­na ke­sä­nä sain pi­tää kaik­ki nel­jä rip­pi­lei­riä. Lo­pul­ta asi­at rat­ke­si­vat mi­nun kan­nal­ta­ni hy­vin.

Me ih­mi­set voim­me kiu­sa­ta toi­si­am­me sa­noil­la, pu­hu­mat­to­muu­del­la, te­oil­la ja te­ke­mät­tö­myy­del­lä. On hyvä asia, et­tä yh­teis­kun­tam­me on kri­mi­na­li­soi­nut vi­ha­pu­heen. Ajat­te­len, et­tä se ei ole sa­nan­va­paut­ta, vaan ih­mi­sar­von mi­tä­töi­mis­tä. Ker­ran kou­lun yli­op­pi­las­juh­las­sa eräs mies ta­ka­pen­kis­tä ar­vos­te­li ää­nek­kääs­ti opet­ta­jaa, joka nou­si lau­su­maan ter­ve­tu­lo­sa­nat: ”Ei se vain ole vie­lä­kään saa­nut it­se­ään laih­tu­maan.” Se lau­sun­to ei ol­lut hy­myn an­sait­se­vaa huu­mo­ria. Mi­nul­le on huo­mau­tet­tu usein pie­nuu­des­ta. Olen kui­tan­nut Lau­ri Tas­ki­lan sa­noil­la ta­kai­sin: ”Mi­nä­hän olen tois­ta met­riä pit­kä niin kuin muut­kin mie­het.”

Saam­me ol­la li­ha­via, lai­ho­ja, pit­kiä, ly­hyi­tä, mus­tia, val­koi­sia – juu­ri sen nä­köi­siä kuin olem­me. Raa­mat­tu opet­taa, et­tä Ju­ma­la loi mei­dät ku­vak­seen. Ju­ma­lan ku­vi­na me olem­me luo­mis­ker­to­muk­sen mu­kaan ar­vok­kai­ta ja kau­nii­ta. Kuka voi ar­vos­tel­la ja sa­noa si­nul­le tai mi­nul­le, et­tä "olet ruma"? Ei­kö sil­loin puu­tu­ta Luo­jan te­ke­mi­siin.

Vii­saut­ta on ol­la ar­vi­oi­mat­ta toi­sen ih­mi­sen ul­kois­ta ole­mus­ta tai ol­la ver­tai­le­mat­ta toi­si­am­me. Vi­hois­sam­me voim­me sa­noa lä­him­mäi­sel­lem­me viil­tä­viä sa­no­ja. Vii­den­teen käs­kyyn liit­ty­en Jee­sus opet­taa vuo­ri­saar­nas­sa: ”Mut­ta minä sa­non teil­le: jo­kai­nen, joka on vi­hois­saan vel­jel­leen, on an­sain­nut oi­keu­den tuo­mi­on. Sa­moin jo­kai­nen, joka sa­noo vel­jel­leen: 'Sen­kin höl­mö', on an­sain­nut Suu­ren neu­vos­ton tuo­mi­on, ja se, joka sa­noo: 'Sinä hul­lu', on an­sain­nut hel­ve­tin tu­len.” (Matt. 5:22.)

Jee­sus tuli ih­mi­sek­si ja suos­tui kiu­sa­tuk­si, sik­si hän voi aut­taa ja ar­mah­taa – sekä kiu­sat­tu­ja et­tä kiu­saa­jia.