Mi­nul­le on mo­nes­ti hy­väs­tel­les­sä sa­not­tu: ”Muis­ta mi­nua, kun asi­oit Tai­vaan Isän puo­leen.” Tai yk­sin­ker­tai­ses­ti: ”Muis­ta mi­nua.” Olen aja­tel­lut, et­tä pyyn­tö ei ole ol­lut vain kau­nis tapa. Se on hei­kon kris­ti­tyn ve­too­mus, et­tä hän­tä muis­tet­tai­siin ru­kouk­sin Tai­vaan Isän tykö. Kaik­kein tär­kein­tä pyyn­nön esit­tä­jäl­le on us­kos­sa säi­ly­mi­nen ja pää­sy tai­vaan ko­tiin.

Mie­lee­ni pa­laa jos­kus tut­tu ja mu­ka­va hen­ki­lö, jon­ka kans­sa pu­he­lim­me elä­män tär­keim­mis­tä asi­ois­ta. Hä­nel­lä oli ki­pe­ä­nä muis­to si­sim­mäs­sään, kun hän oli luo­pu­nut oma­koh­tai­ses­ta us­kos­taan. Mik­si hän oli luo­pu­nut, sitä hän ei tar­kas­ti ker­to­nut. Hän sa­noi, et­tä kyl­lä sinä sen tie­dät, syn­ti vie us­kon sy­dä­mes­tä. Minä sa­noin hä­nel­le: ”Mut­ta si­nul­la­han on lupa us­koa syn­nit an­teek­si, ja minä mie­lel­lä­ni saar­naan ne si­nul­le an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä.” ”Kyl­lä minä tie­dän sen, mut­ta ei nyt. Minä kyl­lä var­mas­ti teen pa­ran­nuk­sen myö­hem­min.” Tä­hän kes­kus­te­lum­me us­ko­mi­ses­ta päät­tyi­vät muu­ta­mia ker­to­ja. Va­li­tet­ta­vas­ti sitä pa­ran­nuk­sen teon myö­hem­pää ai­kaa ei tul­lut. Ikä­väl­tä tun­tui su­ru­vies­tin kuul­les­sa­ni muis­tel­la hä­nen sa­no­jaan.

Toi­nen muis­to on hen­ki­lös­tä, joka sa­noi mi­nul­le näh­des­säm­me toi­sem­me: ”Kuu­le, minä olen lu­van­nut Ju­ma­lal­le, et­tä täs­tä us­kos­ta minä en luo­vu.” Tä­hän luot­ta­mus­ta heh­ku­vaan sa­naan mi­nul­la oli ta­pa­na vas­ta­ta: ”Ei lu­va­ta ko­vas­ti, kun me ol­laan heik­ko­ja kris­tit­ty­jä. Jos Ju­ma­la suo, niin meil­lä on halu us­koa ja pääs­tä tai­vaa­seen.”

Us­ko­mi­nen on po­si­tii­vi­nen asia, ja se an­taa elä­mään hie­no­ja asi­oi­ta. Apos­to­li lu­et­te­lee hen­gen he­del­miä: rak­kaus, ilo, rau­ha, kär­si­väl­li­syys, ys­tä­väl­li­syys, hy­vyys, us­kol­li­suus, lem­peys ja it­se­hil­lin­tä. Em­me­kö me jo­kai­nen toi­voi­si juu­ri näi­tä asi­oi­ta it­sel­lem­me tä­hän ajal­li­seen elä­mään? Nii­tä me em­me kui­ten­kaan it­se saa ai­kaan, vaan Ju­ma­la an­taa ne lah­ja­naan. Ei­kä jaa vain näi­tä he­del­mi­ään, jota me em­me it­ses­säm­me tun­ne, vaan an­taa omil­leen vie­lä ian­kaik­ki­sen elä­män.

Us­kol­le tämä maa­il­ma aset­taa ko­vat vaa­ti­muk­set. Ih­mi­sen tu­lee ol­la us­ko­vai­se­na täy­del­li­nen. Hän ei voi lan­ge­ta ei­kä teh­dä mo­raa­lit­to­mia te­ko­ja. Us­ko­vai­sen ih­mi­sen lan­kee­mus on me­ga­luo­kan uu­ti­nen, jol­la ha­lu­taan vies­tiä, et­tei us­ko au­ta lo­pul­ta­kaan mi­tään. Lan­kee­muk­set ja syn­nit ovat ikä­viä asi­oi­ta, ja nii­tä ta­pah­tuu myös us­ko­vai­sil­le. Jos oli­sin täy­del­li­nen ih­mi­nen, en tar­vit­si­si ar­moa, syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta en­kä us­koa. Hei­kon tur­va on Ju­ma­las­sa, niin kuin psal­min kir­joit­ta­ja kir­joit­taa: ”Si­nun puo­lee­si, Her­ra, minä kään­nyn. Ju­ma­la­ni, si­nun apuu­si minä luo­tan” (Ps. 25:1–2).

Omiin voi­miin luot­ta­es­sam­me ajat­te­lem­me hal­lit­se­vam­me tätä ja tu­le­vaa elä­mää. Voim­me mää­ri­tel­lä pa­ran­nuk­sen te­koa ja tu­le­vai­suut­tam­me. Elä­määm­me em­me pys­ty lo­pul­ta­kaan hal­lit­se­maan. Pa­ras­kin yri­tys päät­tyy ka­tast­ro­fiin. Kuo­le­ma on syn­nin palk­ka. Apos­to­li Paa­va­li kir­joit­taa: ”Rat­kai­se­vaa ei siis ole, mitä ih­mi­nen tah­too tai eh­tii, vaan se et­tä Ju­ma­la ar­mah­taa” (Room. 9:16).

Oma isä­ni ta­pa­si sa­noa, kun jut­te­lim­me pa­ran­nuk­ses­ta ja us­ko­mi­ses­ta: ”Kyl­lä minä us­kon, jos Ju­ma­la näyt­tää mi­nul­le yh­den­kin ih­meen.” Minä lu­et­te­lin hä­nel­le Ju­ma­lan te­ke­miä ih­mei­tä, mut­ta ne ei­vät kel­van­neet hä­nel­le us­kon mie­len­kiin­non he­rät­tä­mi­sek­si. Mi­nun pu­hee­ni enem­män är­syt­ti­vät hän­tä kuin aut­toi­vat pi­tä­mään hy­vää suh­det­ta yl­lä. Sik­si väl­tin enem­pää pu­hu­mas­ta hä­nel­le us­ko­mi­sen asi­as­ta.

Mut­ta vaik­ka minä en pu­hu­nut­kaan mi­tään, Ju­ma­la teki hä­nes­sä työ­tä. Sai­rau­den kaut­ta Ju­ma­la val­mis­te­li hän­tä vas­taa­not­ta­maan suu­rim­man ih­meen, Ju­ma­lan ar­mah­duk­sen omal­le koh­dal­leen. äi­din pyyn­nös­tä tu­lin kat­so­maan isää sai­ras­vuo­teel­le. Kun pu­huin isäl­le maal­li­sis­ta asi­ois­ta, hän sa­noi: ”Mi­nua ei kiin­nos­ta enää täl­lai­set asi­at.” Häm­mäs­ty­en ky­syin: ”Kiin­nos­taa­ko si­nua us­ko­mi­sen asi­at?” ”Kyl­lä”, isä vas­ta­si. Se oli rie­mul­li­nen het­ki saar­na­ta hä­nel­le kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä. It­ku muut­tui ilok­si. Ih­meel­li­nen rau­ha las­keu­tui mei­dän mo­lem­pien si­sim­pään. Sii­nä ru­tis­tuk­ses­sa tun­tui isä en­tis­tä­kin rak­kaam­mal­ta. Vah­va­na on tuos­ta ti­lan­tees­ta jää­nyt mie­lee­ni apos­to­li Paa­va­lin sa­nat: ”Ju­ma­la siis ar­mah­taa ke­net tah­too…” (Room. 9:18).

Jee­suk­sen ris­tin mo­lem­min puo­lin riip­pui­vat pa­han­te­ki­jät, jot­ka oli­vat tuo­mi­tut kuo­le­maan te­ko­jen­sa täh­den. Toi­nen pa­han­te­ki­jä yh­tyi kan­san ivaan ja her­ja­si Jee­sus­ta pyy­tä­en ”ih­met­tä”: ”Et­kö sinä ole Mes­si­as? Pe­las­ta nyt it­se­si ja mei­dät!” (Luuk. 23:42) Toi­sen pa­han­te­ki­jän sy­dän oli avau­tu­nut kuul­les­saan Jee­suk­sen pu­hu­van Isäl­leen ja ru­koi­le­van Isään­sä pa­han­te­ki­jöi­den puo­les­ta. Sik­si hän kään­tyi Jee­suk­sen puo­leen ja pyy­si: ”Jee­sus, muis­ta mi­nua, kun tu­let val­ta­kun­taa­si” (Luuk. 23:42). Jee­sus kuu­li pyyn­nön ja aut­toi: ”To­ti­ses­ti jo tä­nään olet mi­nun kans­sa­ni pa­ra­tii­sis­sa” (Luuk. 23:43).

Us­ko­vai­nen ih­mi­nen on Ju­ma­lan lap­si ja Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asu­kas. Psal­min kir­joit­ta­jan ta­voin pyyn­tö nou­see Tai­vaan Isäl­le: ”Her­ra, sinä olet lau­pi­as, muis­ta mi­nua” (Ps. 25:6). Ju­ma­lan kan­san mat­ka­saa­tos­sa voi tun­tea vä­ke­vää yh­teyt­tä ja ru­koil­la Sii­o­nin lau­lun sa­noin: ”Kan­nam­me toi­si­am­me luo ar­mois­tui­men ja ru­kouk­sis­sam­me tois­tam­me muis­ta­en. Näin mat­kal­la ja tiel­lä hoi­dos­sa Pai­me­nen yh­des­sä ol­la saam­me vain hän­tä seu­ra­ten” (SL 122:2).