Olen kuul­lut van­hem­mil­ta­ni ja muil­ta­kin sota-ai­ka­na elä­neil­tä ih­mi­sil­tä, et­tä mo­net sil­loin ru­koi­li­vat ja et­si­vät tur­vaa Ju­ma­las­ta. Mo­nes­ti pu­heis­sa yk­si­tyis­ten ih­mis­ten ja koko kan­sa­kun­nan hä­dän kes­kel­lä sa­not­tiin: ”Tämä kaik­ki on nyt Kor­keim­man kä­des­sä.” Niin se oli, mut­ta niin­hän se on kaik­ki­na ai­koi­na, niin myös nyt.

Vuo­sia sit­ten he­rä­sin aa­mul­la pu­he­lin­soit­toon. Pu­he­lu tuli kau­kai­ses­ta sai­raa­las­ta. Soit­ta­ja esit­te­li it­sen­sä, hän oli mi­nul­le tut­tu mies. Hän ker­toi soit­ton­sa syyn: ”Olen juu­ri me­nos­sa vai­ke­aan leik­kauk­seen ja en tie­dä, mi­ten mi­nun käy." Sit­ten tuli tau­ko. Minä ky­syin: Ha­lu­at­ko sinä us­koa? Hän vas­ta­si: ”Sitä var­ten minä nyt si­nul­le soi­tan.” Saar­na­sin hä­nel­le kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä. Hän ha­lu­si us­koa. Jä­tim­me toi­sem­me hy­vään tur­vaan ja Ju­ma­lan rau­haan. Elä­mä on pa­rem­mis­sa kuin mei­dän ih­mis­ten kä­sis­sä. Kun on us­ko sy­dä­mes­sä, on vain hy­viä vaih­to­eh­to­ja sil­loin­kin, kun elä­mä on päät­ty­mäs­sä.

Minä olen saa­nut tä­hän saak­ka elää pe­rus­ter­vet­tä elä­mää. Nyt olen va­jaan kah­den vuo­den ai­ka­na ol­lut kak­si ker­taa leik­kauk­ses­sa. Olen elä­mäs­sä yrit­tä­nyt nou­dat­taa ta­val­li­sia ja yk­sin­ker­tai­sia oh­jei­ta: syö­dä hy­vin, nuk­kua riit­tä­väs­ti ja liik­kua ko­vas­ti. Lää­kä­rin an­ta­miin neu­voi­hin olen ruu­miin vai­vois­sa­ni luot­ta­nut. Ajat­te­len, et­tä hei­dän vä­li­tyk­sel­lään Ju­ma­la voi mei­tä ter­veh­dyt­tää, jos niin hy­väk­si nä­kee. Ru­kouk­ses­sa saam­me jät­tää asi­am­me Ju­ma­lan hal­tuun ja luot­taa, et­tä hä­nel­le ei mi­kään asia ole mah­do­ton.

Olen tätä kir­joit­ta­es­sa­ni toi­pi­laa­na. Nyt on ai­kaa poh­tia oman elä­män kul­kua ja vai­hei­ta. Sai­raus on ko­et­te­le­mus jo­kai­sel­le. Tai­vaan Isä nöyr­ryt­tää ja sa­mal­la näyt­tää voi­man­sa. Hän aset­taa mei­dät elä­mäs­sä ti­lan­tei­siin, jos­sa olem­me heik­ko­ja ja avut­to­mia. Niis­sä Ju­ma­la näyt­tää, mis­sä on hei­kon, avut­to­man ja voi­mat­to­man tur­va. Mi­kään maa­il­man mah­ti tai nau­tin­to ei tuo loh­tua. Läh­ties­sä­ni leik­kauk­seen pyy­sin vai­mol­ta­ni siu­naus­ta. Sa­noin, et­tä tä­män siu­nauk­sen tur­vis­sa on hyvä läh­teä ja jos Tai­vaan Isä sal­lii, saa pa­la­ta hy­vil­lä mie­lin ko­tiin ta­kai­sin. Ai­van eri­tyi­sen hy­väl­tä tun­tui ol­la Kor­keim­man kä­des­sä. Nyt leik­kauk­ses­ta toi­pu­es­sa­ni tun­tuu, et­tä täl­lä­kin ko­e­tuk­sel­la on mi­nun elä­mää­ni sel­keä tar­koi­tus.

Run­saat 40-vuot­ta sit­ten pi­din en­sim­mäis­tä sai­raa­la­har­taut­ta te­o­lo­gi­an yli­op­pi­laa­na ko­ti­pi­tä­jä­ni sai­raa­las­sa. Kun tar­jo­sin pu­hees­sa­ni kuu­li­joil­le Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mia, erään huo­neen ovel­ta huu­si yl­lä­tyk­sek­se­ni van­ha mum­mo: ”Minä ha­lu­an ai­na­kin us­kua.” Siu­na­sin hän­tä, ja hä­nen kans­saan tuli har­tau­den jäl­keen rie­mul­li­nen ta­paa­mi­nen.

Hän neu­voi mi­nut sit­ten ta­paa­mi­sem­me jäl­keen huo­nee­seen, jos­sa le­pä­si vai­ke­aa sai­raut­ta sai­ras­ta­va mies. Tämä mies oli hil­jat­tain saa­nut us­ko­mi­sen lah­jan. Hän vai­kut­ti vä­sy­neel­tä, mut­ta huo­ma­tes­saan mei­dät hän sil­min­näh­tä­väs­ti pi­ris­tyi. Hän iloit­si kuu­le­mas­taan har­tau­des­ta ja ker­toi mi­nul­le: ”Mul­la on kuu­le kova sai­raus, en­kä mä täs­tä enää hen­gis se­le­viä. Mut­ta kuu­le, sää et tie­rä, kuin­ka iloo­nen mä oon, et­tä Ju­ma­la an­too mul­le tä­män sai­rau­ren. Mää en oli­si kuu­le muu­toon löy­tä­ny Ju­ma­lan val­ta­kun­taa.” Tämä mies oli to­del­la iloi­nen, mie­lee­ni tuli Sak­keus. Tuon mie­hen ilo ja hyvä olo on jää­nyt mi­nun­kin muis­tii­ni läh­te­mät­tö­mäs­ti. Olen jäl­keen­päin aja­tel­lut, et­tä Tai­vaan Isä mi­nu­a­kin val­mis­ti teh­tä­vää­ni siel­lä sai­raa­las­sa näit­ten us­ko­vais­ten ih­mis­ten kaut­ta, jot­ka yk­sin­ker­tai­ses­ti tur­va­si­vat Ju­ma­lan ar­moon. Opin, et­tä evan­ke­liu­min saar­na ei ole kos­kaan tur­haa. Se an­taa voi­man ja tuo tur­van.

Vuo­ri­saar­nas­saan Jee­sus kiel­si ope­tus­lap­si­aan mu­reh­ti­mas­ta lii­ak­si ajal­li­sia asi­oi­ta (Matt. 6:24–34). Hän opet­ti seu­raa­ji­aan kat­so­maan tai­vaan lin­tu­ja ja ke­don kuk­kia. Ne ei­vät mu­reh­di ei­vät­kä tee työ­tä, ja sil­ti Ju­ma­la pi­tää niis­tä huo­len. Hän sa­noi, et­tä pa­ka­nat mu­reh­ti­vat vain ajal­li­sia asi­oi­ta. Mitä Jee­sus ke­hot­ti et­si­mään? Ju­ma­lan val­ta­kun­taa. Jee­sus lu­pa­si, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan myö­tä ih­mi­sel­le an­ne­taan kaik­ki muu­kin tar­peel­li­nen.

Jee­sus on lu­van­nut ol­la seu­raa­jien­sa kans­sa joka päi­vä maa­il­man lop­puun saak­ka. Ei­kö ole­kin hyvä tur­va, kun saa ol­la Kor­keim­man var­je­luk­ses­sa?