Näin eno­ni ky­syi, kun kuu­li mi­nun ai­keis­ta­ni läh­teä rip­pi­lei­ril­le. Hän ker­toi, et­tä eräs poi­ka oli miet­ti­nyt täl­lä ta­voin. Hyvä maa­lau­su­rak­ka hou­kut­ti, mut­ta muu­ta­kaan mah­dol­li­suut­ta ei tuo­na ai­ka­na ol­lut kuin jät­tää urak­ka odot­ta­maan.

Oma rip­pi­kou­lu­ni oli 1960-lu­vun puo­les­sa­vä­lin. Se oli kah­den vii­kon lei­ri seu­ra­kun­nan lei­ri­kes­kuk­ses­sa. Läh­din odot­ta­val­la mie­lel­lä. Mi­nul­la oli toi­ve, et­tä sil­lä reis­sul­la us­kon asi­at sel­ki­äi­si­vät. Ka­te­kis­mus piti tent­tiä pa­pil­le ul­koa en­sim­mäi­sen vii­kon ai­ka­na ja se oli­kin kova pon­nis­tus. Kris­ti­nop­pi käy­tiin läpi. Vah­va tie­dol­li­nen an­ti an­net­tiin, mut­ta oma­koh­tai­ses­ta us­kos­ta ei pu­hut­tu mi­tään. Kun on kas­tet­tu, kaik­ki on ok. Minä olin jok­seen­kin ah­dis­tu­nut, kun si­sim­mäs­sä­ni tun­sin toi­sin. Toi­voin koko rip­pi­kou­lun ajan neu­voa ah­dis­tuk­see­ni ja vie­lä kon­fir­maa­ti­o­päi­vä­nä odo­tin asi­an rat­ke­a­van, mut­ta ei. Ju­ma­la ei kui­ten­kaan unoh­ta­nut mi­nua, vaan rei­lu kym­me­nen vuot­ta myö­hem­min an­toi löy­tää ar­mo­val­ta­kun­nan.

Yli 80 pro­sent­tia vii­si­tois­ta­vuo­ti­ais­ta osal­lis­tuu rip­pi­kou­luun tä­nä­kin ke­sä­nä. Moni nuo­ri to­sin miet­tii, kan­nat­taa­ko men­nä vai on­ko "tä­hä­rel­li­sem­piä me­no­ja". Pe­rin­ne on kui­ten­kin voi­ma­kas ja ka­ve­rien an­ta­ma hyvä pa­lau­te vai­kut­taa myös. Mo­nes­sa ko­dis­sa van­hem­mat, si­sa­ruk­set ja ka­ve­rit ovat miet­ti­neet yh­des­sä nuo­ren kans­sa rip­pi­kou­lu­paik­kaa ja -ajan­koh­taa.

Pi­kai­sel­la las­kul­la ar­ve­len ol­lee­ni noin seit­se­män­kym­men­tä ker­taa rip­pi­kou­lus­sa. Kun on pyy­det­ty kris­til­li­syy­den rip­pi­lei­ril­le opet­ta­jak­si, olen mo­nes­ti miet­ti­nyt asi­aa sa­moin kuin tuo kir­joi­tuk­se­ni alus­sa mai­nit­tu poi­ka: ”Läh­te­ä­kö, vai on­ko muu­ta tär­ke­äm­pää?” Jos­kus on ol­lut es­te, mut­ta useim­mi­ten ei. Mo­nes­ti on kyl­lä tul­lut mie­leen aja­tus, et­tä oli­si sitä mu­ka­vam­paa­kin te­ke­mis­tä kuin si­tou­tua rip­pi­kou­lun pi­toon. On ol­lut heik­kou­den ja osaa­mat­to­muu­den tun­tei­ta.

On hyvä, et­tä mah­dol­li­suuk­siem­me mu­kaan osal­lis­tum­me kris­til­li­syy­tem­me työ­hön. Jee­sus sa­noo: ”Eloa on pal­jon ja työ­mie­hiä vä­hän.” Mei­dän ei kui­ten­kaan tar­vit­se ol­la yk­sin elo­vai­ni­ol­la. Saam­me tu­kea toi­si­am­me ja yh­des­sä ih­me­tel­lä Ju­ma­lan työ­tä. Mei­tä kaik­kia tar­vi­taan.

Jäl­leen olen jak­sa­nut lu­pau­tua rip­pi­lei­ril­le. Jo­ten­kin tun­tuu, et­tä se on vä­hän kuin vel­vol­li­suus eläk­keel­le jää­ty­ä­ni. Moni nuo­rem­pi läh­tee ah­taam­mal­ta pai­kal­ta. Us­kon, et­tä taas saan ko­kea, et­tä pa­laan ko­tiin vah­vis­tu­nee­na ja iloi­sel­la mie­lel­lä. Ru­koi­len it­sel­le­ni ja muil­le lei­ri­työs­sä ole­vil­le voi­mia.

Ajat­te­len, et­tä rip­pi­kou­lu on nuo­rel­le ai­nut­ker­tai­sen hie­no ti­lai­suus, jos­sa voi py­säh­tyä var­ta vas­ten elä­män kal­leim­pien asi­oit­ten ää­rel­le. Jol­la­kin voi ol­la sama toi­ve kuin mi­nul­la ai­koi­naan: saa­da sel­vyyt­tä ja var­muut­ta us­ko­mi­seen.