Nyt pi­täi­si pi­kai­ses­ti saa­da elä­män­muu­tos myös syö­mi­seen. Mi­nul­le ai­na hy­vin mais­tu­van si­an­li­han syö­mi­nen pi­täi­si lo­pet­taa. Ti­lal­le pi­täi­si ot­taa här­kä­pa­vut, nyh­tö­kau­ra tai muut kas­vi­kun­nan tuot­teet. Täl­lai­sil­la va­lin­noil­la jo­kai­nen voi­si omal­ta osal­taan eh­käis­tä il­mas­ton­muu­tos­ta, väit­tä­vät jot­kut tie­de­mie­het.

Mi­nun on vai­kea aja­tel­la, et­tä ruo­kai­lu­tot­tu­muk­sia muut­ta­mal­la saa­tai­siin il­mas­ton­muu­tos­ta hil­lit­tyä. Voi kui­ten­kin ol­la, et­tä tot­tu­muk­set vä­hi­tel­len muut­tu­vat.

Kun olin pik­ku­poi­ka 1950-lu­vul­la, elet­tiin vie­lä pit­käl­ti oma­va­rais­ta­lou­des­sa. Pie­nen po­jan eväi­siin kuu­lui­vat sil­loin kau­ra­puu­ro, pe­ru­nat, sian- tai nau­dan­li­ha, mai­to, ka­nan­mu­nat ja äi­din te­ke­mä lei­pä. Na­ve­tas­sa oli leh­miä, va­si­koi­ta, si­ko­ja, lam­pai­ta ja ka­no­ja. Ruu­at oli­vat hy­viä, ja kaik­ki käy­tet­tiin tar­kas­ti hy­väk­si. Ruo­kaan suh­tau­dut­tiin sil­loin ar­vos­ta­en ja kii­tol­li­suu­del­la.

Kun nuo­re­na per­hee­nä muu­tim­me Kyy­jär­ven pap­pi­laan asu­maan, pap­pi­lan ra­ken­nuk­siin kuu­lui hy­vä­kun­toi­nen na­vet­ta. Siel­lä oli erik­seen tila myös si­oil­le. Meil­le maa­ta­los­ta läh­te­neil­le tuli mie­leen, et­tä ote­taan­pa ke­sä­pos­sut na­vet­taan. Sii­tä oli­si hu­via lap­sil­le ja yh­tei­nen hyö­ty suu­ren per­heen ruo­ka­ta­lou­teen. Asia pan­tiin hau­tu­maan.

Ker­roin aja­tuk­ses­ta mo­nel­le. Van­ha saar­naa­ja Vih­to­ri Storck nuh­te­li mi­nua vie­rail­les­saan meil­lä: ”älä al­kaa si­ko­pai­me­nek­si, ei se sovi pa­pil­le. Sinä olet lam­mas­ten pai­men. Ota lam­pai­ta na­vet­taan.” Se oli­si­kin ol­lut yk­si mah­dol­li­suus, olin­han pik­ku­poi­ka­na saa­nut päs­sin syn­ty­mä­päi­vä­lah­jak­si kum­meil­ta. Lam­paat ei­vät kui­ten­kaan in­nos­ta­neet, kun muis­tin lap­suu­des­ta nii­den sy­dän­tä sär­ke­vän ää­nen. Lam­mas huu­si ruo­ka suus­sa­kin.

Asia rat­ke­si, kun pai­kal­li­nen Hank­ki­jan ”myyn­ti­tyk­ki” sa­noi mi­nul­le: ”Ota si­ko­ja niin minä läh­den yh­ti­ö­kump­pa­nik­si.” So­vit­tiin, et­tä minä syö­tän siat ja hän hom­maa re­hut. Kuu­lin myös Kin­nu­las­ta päin sel­lais­ta hu­hua, et­tä kyl­lä Vih­to­rin­kin na­ve­tas­sa oli si­ko­ja kas­va­nut. Sii­tä al­koi si­ko­jen kas­va­tus Kyy­jär­ven pap­pi­lan na­ve­tas­sa. Vuo­sien mit­taan si­ko­jen mää­rä kas­voi ja osuus­kun­ta laa­je­ni. Mu­kaan tu­li­vat kirk­ko­neu­vos­ton pu­heen­joh­ta­ja ja kant­to­ri.

Pos­su­jen haku ke­säl­lä oli rie­mul­li­nen het­ki niin meil­le ai­kui­sil­le kuin lap­sil­le­kin. Yh­te­nä ke­sä­nä seu­ra­kun­nas­sam­me oli kak­si nuor­ta mies­tä ke­sä­te­o­lo­gi­na ja ke­sä­kant­to­ri­na, ja pyy­sin hei­dät mu­kaan ha­ku­reis­sul­le. Erää­nä kau­nii­na ke­sä­päi­vä­nä sa­noin heil­le: ”Nyt men­nään yh­des­sä hau­taus­maal­le kai­va­maan hau­ta ja pa­luu­mat­kal­la ha­e­taan pos­su­ja.” Po­jat läh­ti­vät mu­kaan, mut­ta ei­vät oi­kein us­ko­neet, et­tä puhe oli tot­ta. Het­kes­sä kai­voim­me­kin hau­dan, ja hau­dan­kai­va­ja kävi os­ta­mas­sa meil­le pal­kak­si jää­te­löt. Pa­luu­mat­kal­la au­tos­sa po­jat pi­ti­vät sä­kis­sä ole­via pos­su­ja sil­mäl­lä, ja pian pos­sut hyp­pi­vät iloi­si­na kar­si­nas­sa.

Lap­set kan­toi­vat si­oil­le ruo­ho­ja, mai­to­hors­mia ja ve­si­hei­nää. Ne oli­vat pos­su­jen suur­ta herk­kua. Ka­las­tim­me lä­hei­ses­tä jär­ves­tä ka­lo­ja, jot­ka kei­tet­tyi­nä oli­vat niin hy­viä, et­tä pos­sut huu­si­vat kuo­ros­sa tun­ties­saan ha­jun. Seu­ra­kun­ta­lai­set myös lah­joit­ti­vat kui­vat­tu­ja ruu­an täh­tei­tä ja syk­syl­lä ome­noi­ta, joi­ta pap­pi­lan ul­ko­sau­nan pa­das­sa kei­tim­me pos­suil­le. Me olim­me var­mo­ja, et­tä pos­sum­me oli­vat saa­neet ter­veel­lis­tä ruo­kaa.

En­nen jou­lua, mar­ras­kuun lo­pul­la oli "si­an­tap­po­päi­vä". Sep­pä-Heik­ki toi­mit­ti teu­ras­tuk­sen, ja me osak­kaat olim­me avus­ta­mas­sa. Siat pan­tiin riip­pu­maan pi­ha­sau­naan muu­ta­mak­si päi­väk­si. Teu­ras­tuk­sen jäl­keen söim­me ”tap­pa­jais­keit­toa”, joka oli jo lap­ses­ta saak­ka ol­lut kaik­kien mei­dän osak­kai­den mie­li­ruo­kaa.

Yh­tei­nen si­an­kas­va­tus Kyy­jär­ven pap­pi­lan na­ve­tas­sa kes­ti 12 vuot­ta. Muis­toi­hin jäi mon­ta mu­ka­vaa het­keä, ja lap­sil­la riit­ti pal­jon iloa pos­su­jen kans­sa. Jos­kus ha­et­tiin jou­kol­la por­sai­ta. Ker­ran tuli kii­re si­ko­jen teu­ras­tuk­sel­le, kun piis­pa tuli tar­kas­ta­maan seu­ra­kun­taa. Tar­vit­tiin no­pe­as­ti tuo­ret­ta li­haa.

Yhä olen sitä miel­tä, et­tä si­an­li­ha on hy­vää. Mi­tä­pä jou­lu­ruo­kai­lu oli­si il­man jou­lu­kink­kua? Syön myös kas­vik­sia, ja ne­kin ovat hy­viä. Ih­mi­si­nä olem­me sa­ma­nar­voi­sia riip­pu­mat­ta sii­tä syöm­me­kö li­haa tai vaik­ka­pa pel­käs­tään kas­vik­sia. Ar­vos­tan myös kas­vis­syö­jiä.

Sitä en kui­ten­kaan ym­mär­rä, jos ruu­as­ta teh­dään ”ju­ma­la” tai ih­mi­siä erot­te­le­va asia niin, et­tä mui­ta ar­vos­tel­laan ja tuo­mi­taan syö­mis­ten pe­rus­teel­la. Ei teh­dä sii­tä epä­py­hää, min­kä Ju­ma­la on py­hit­tä­nyt ja an­ta­nut meil­le ruu­ak­si. Ju­ma­la opet­ti juu­ta­lais­ta Pie­ta­ri­a­kin juu­ri täs­tä (Apt.10:12–15), sil­lä juu­ta­lai­set pi­ti­vät si­kaa saas­tai­se­na eläi­me­nä, ei­vät­kä syö­neet sitä. Myös apos­to­li Paa­va­li muis­tut­ti, et­tei ruo­ka ole tär­kein asia, vaan se on tä­hän ajal­li­seen elä­mään kuu­lu­va asia.

Il­mas­ton­muu­tos on mer­kit­tä­vä asia. On hyvä, et­tä omil­la rat­kai­suil­lam­me pyr­ki­sim­me edis­tä­mään sitä, et­tä luon­to säi­lyi­si puh­taa­na, kers­ka­ku­lu­tus ja mam­mo­nan pal­von­ta vä­he­ni­si­vät, köy­hyys ja nä­län­hä­tä lie­ven­tyi­si­vät. Eh­kä pie­nel­tä osal­tam­me voim­me näin osal­lis­tua myös il­mas­ton­muu­tok­sen hil­lit­se­mi­seen.

Tär­kein asia on kui­ten­kin se, mil­l­lai­nen on suh­teem­me Luo­jaam­me ja lä­him­mäi­siim­me. Ju­ma­la kut­suu yh­tey­teen­sä mei­tä kaik­kia. Tär­kein muu­tos, jon­ka ih­mi­nen voi teh­dä ja jota Ju­ma­la toi­voo, on ot­taa vas­taan evan­ke­liu­mi ja us­kon lah­ja. Sil­loin pää­see omis­ta­maan Ju­ma­lan val­ta­kun­taa, hen­gel­lis­tä to­del­li­suut­ta, jota Paa­va­li ku­vai­lee: ”Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ei ole ruo­ka ei­kä juo­ma, vaan se on van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa Py­häs­sä Hen­ges­sä” (Room. 14:17).

Luon­non hal­lit­se­mat­to­mat voi­mat ja ka­tast­ro­fit ai­heut­ta­vat ih­mi­sis­sä huol­ta, ja mo­net suh­tau­tu­vat pe­lol­la tu­le­vai­suu­teen. Pe­lon ja epä­var­muu­den kes­kel­lä Esa Tuo­maa­lan vii­saat sa­nat voi­vat loh­dut­taa ja an­taa toi­voa: ”Vaik­ka eko­lo­gi­sis­ta en­nus­teis­ta kaik­kein syn­kim­mät to­teu­tui­si­vat ja jou­tui­sim­me elä­mään en­nus­tet­tu­jen kau­hu­jen kes­kel­lä, voi Tai­vaal­li­seen Isään ank­ku­roi­tu­nut Ju­ma­la-us­ko tuo­da sit­ten­kin tur­val­li­suu­den (Ps. 46:2–4). Vaik­ka ih­mi­nen toi­min­nal­laan ky­ke­ni­si täy­sin tur­me­le­maan ja saas­tut­ta­maan maan, on Kris­tuk­sen an­si­on va­ras­sa elä­väl­lä ker­ran edes­sään puh­das luo­ma­kun­ta, kirk­kaat ve­det ja sees­tei­nen tai­vas (Ilm. 7:15–17)." (Esa Tuo­maa­la: Ih­mi­nen, uh­ka luo­ma­kun­nal­le, s. 153.)