Pap­pi­na olen saa­nut usein ol­la hau­ta­jai­sis­sa, min­kä olen ko­ke­nut suu­re­na etuo­i­keu­te­na. Olen aja­tel­lut, et­tä Tai­vaan Isä on näin an­ta­nut mi­nul­le ti­lai­suu­den op­pia elä­mää ja us­koa yhä uu­del­leen.

Siu­na­tes­sa­ni vai­na­jaa pu­hun kai­kil­le läs­nä­o­li­joil­le, myös it­sel­le­ni. Aja­tuk­sis­sa­ni tie­dos­tan, et­tä mi­nä­kin läh­den täs­tä elä­mäs­tä yh­tä var­mas­ti kuin tämä vai­na­ja. Jos pois­nuk­ku­nut on sa­maa ikä­luok­kaa kuin it­se, tu­lee kuo­le­ma eri­tyi­sen lä­hel­le. Elä­män­his­to­ri­ois­ta löy­tyy eh­kä yh­dis­tä­viä asi­oi­ta, min­kä vuok­si voi tun­tea sa­mais­tu­van­sa siu­nat­ta­van elä­mään. Täl­lai­sen ih­mi­sen muis­to vii­pyy kau­an mie­les­sä.

Hau­ta­jai­sis­sa olen tun­te­nut oman tyh­jyy­den ja neu­vot­to­muu­den omais­ten su­run ja ikä­vän ää­rel­lä. Mo­niin ky­sy­myk­siin ei ole vas­tauk­sia, mut­ta voin kul­kea rin­nal­la ja kuun­nel­la. Pu­hu­es­sa­ni siu­naus- tai muis­to­ti­lai­suu­des­sa olen saa­nut tuo­da su­run kes­kel­lä ole­vil­le evan­ke­liu­min iloi­set ter­vei­set tai­vaan val­ta­kun­nas­ta. Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on tot­ta jo tääl­lä elä­es­sä, kun vain ha­lu­am­me us­koa. Täs­tä apos­to­li Paa­va­li kir­joit­ti: ”Sil­lä Kris­tus on mi­nul­le elä­mä ja kuo­le­ma on mi­nul­le voit­to” (Fi­lip. 1:21).

Raa­ma­tus­sa sa­no­taan: ”Sil­lä il­man us­koa on mah­do­toin kel­va­ta Ju­ma­lal­le” (Hebr. 11:6). Tätä aja­tel­les­sa läm­min hen­käys käy si­sim­mäs­sä­ni: minä olen saa­nut us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Muu­ta ei tar­vi­ta kuin se, mitä Her­ra Jee­sus on puo­les­ta­ni teh­nyt. Kaik­ki muu me­nee mu­ka­na­ni hau­taan, oli se ih­mis­ten sil­mis­sä kuin­ka suur­ta tai ar­vo­kas­ta ta­han­sa. Us­kon tuo­ma tie­toi­suus tuo tai­vaal­lis­ta iloa, mut­ta jos­kus myös ras­kai­ta miet­tei­tä. Mik­si niin mo­net iha­nat ih­mi­set ei­vät saa­neet kä­sit­tää tätä yk­sin­ker­tais­ta us­koa omal­le koh­dal­leen?

Sik­si tun­nen eri­tyi­sen suur­ta iloa, kun ih­mi­nen saa läh­teä us­kos­sa tur­va­ten Va­pah­ta­jaan­sa. Mie­les­sä on ru­kous Ju­ma­lan puo­leen: ”An­na ra­kas Tai­vaan Isä mi­nul­le­kin sama osa.”

Muis­tan erään van­huk­sen, joka pyy­si mi­nut huo­nee­seen­sa har­tau­den jäl­keen. Hän ha­lu­si ker­toa, mi­ten hä­nen puo­li­son­sa oli löy­tä­nyt us­kon elä­män vii­me het­kil­lä. Ko­tiin oli kut­sut­tu tut­tu us­ko­vai­nen hen­ki­lö, joka oli saar­nan­nut kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Puo­li­son tuli hyvä ol­la, ja hän sai rau­han.

Sit­ten tämä van­hus ky­syi mi­nul­ta, oli­si­ko hä­nel­lä mah­dol­li­suus us­koa sa­mal­la ta­val­la kuin puo­li­so us­koi ja voi­sin­ko minä saar­na­ta hä­nel­le syn­nit an­teek­si. Ker­roin, et­tä hä­nel­lä on sama oi­keus ja mah­dol­li­suus us­koa, ja Jee­suk­sen heik­ko­na pal­ve­li­ja­na saar­na­sin hä­nel­le kaik­ki syn­nit an­teek­si. Van­hus lu­pa­si us­koa ja tuli iloi­sel­le mie­lel­le. Avi­o­puo­li­son jät­tä­mä hyvä muis­to näyt­ti tie­tä ian­kaik­ki­seen elä­mään.

Siu­na­sin taan­noin us­ko­vai­sen äi­din. Tai­vaan Isä kut­sui hä­net pois juu­ri kun elä­ke­päi­vät al­koi­vat. Hän sai elää hy­vän elä­män us­ko­vai­se­na ih­mi­se­nä, puo­li­so­na, suu­ren per­heen äi­ti­nä, mum­mo­na ja vir­ka­nai­se­na. Ju­ma­la oli an­ta­nut hä­nel­le mo­net ajal­li­set lah­jat. Vai­kea sai­raus koh­ta­si hä­net sil­loin, kun elä­mä oli­si näyt­tä­nyt sen hel­pom­man puo­len. Ju­ma­la an­toi sai­rau­den kes­kel­le kui­ten­kin voi­mia. Puo­li­sol­le ja lap­sil­le­kin an­net­tiin voi­mia käy­dä kat­so­mas­sa ja hoi­va­ta ra­kas­ta ih­mis­tä. Hil­jai­se­na hän tyy­tyi Ju­ma­lan tah­toon: ”Ke­nel­le an­tai­sin tä­män sai­rau­te­ni? En ke­nel­le­kään. Tämä on mi­nun osa­ni.” Evan­ke­liu­mi an­toi uut­ta voi­maa päi­väs­tä toi­seen. Hil­jaa hän nuk­kui pois rak­kait­ten­sa ym­pä­röi­mä­nä. Puo­li­son sa­nat muis­to­ti­lai­suu­des­sa jäi­vät mie­lee­ni: ”Jos ei ole evan­ke­liu­mia, ei meil­lä ole mi­tään.”

Pie­nen lap­sen siu­naus on kau­nis. Kaik­ki on eri­lais­ta. Pie­ni ark­ku, jota isä kan­taa yk­sin hau­taan. Ei pu­hu­ta ih­mi­sen elä­mäs­tä, vaan Ju­ma­lan ar­mos­ta. Ju­ma­la ot­ti pie­nen hen­non tai­men luok­sen­sa tai­vaa­seen. En­ke­li­pie­no­kai­nen jät­ti van­hem­mil­leen ja si­sa­ril­leen kau­niin, tai­vaal­li­sen muis­ton it­ses­tään. Me­ne­tyk­sen tun­ne on suu­ri, eri­tyi­ses­ti äi­dil­lä. Su­run kes­kel­lä Tai­vaan Isä kään­tää lä­heis­ten kat­set­ta Tai­vaan ko­tiin. Sin­ne lap­si pää­si iloon ja rie­muun. Siel­lä lap­sem­me on odot­ta­mas­sa mei­tä, kun jak­sam­me us­koa lop­puun saak­ka. Ku­nin­gas Daa­vid­kin sa­noi pie­nen poi­kan­sa kuo­le­man jäl­keen: ”Minä me­nen ai­ka­naan hä­nen luok­seen, mut­ta hän ei voi pa­la­ta mi­nun luok­se­ni” (2. Sam. 12:23).

Siu­naus­ti­lai­suu­den jäl­keen omai­set jär­jes­tä­vät lä­hes ai­na muis­to­ti­lai­suu­den. Siel­lä on kes­kei­ses­ti esil­lä pois­läh­te­nyt ih­mi­nen ja Ju­ma­lan sana, joka voi tuo­da meil­le loh­du­tuk­sen su­ruun. Pois­läh­te­neen kuva on muis­to­pöy­däl­lä. Lä­hei­set ja ys­tä­vät muis­te­le­vat heil­le tär­ke­ää ja ra­kas­ta ih­mis­tä. Jos­kus kaik­ki lap­set ovat ha­lun­neet tuo­da van­hem­mas­taan oman rak­kaan eri­tyi­sen muis­ton­sa. Vii­mei­siä yh­tei­siä het­kiä käy­dään läpi. Kyy­nel­ten kes­kel­tä nou­see sa­no­ma­ton kii­tos.

Kun kuun­te­lee muis­te­luk­sia pois­läh­te­nees­tä, tun­tuu ai­van kuin hän oli­si kes­kel­läm­me. Muis­tot elä­vät, vaik­ka ih­mi­nen on kuol­lut. Yh­tei­siä elä­män­ko­ke­muk­sia ei ku­kaan voi ot­taa pois. Su­ruun liit­tyy, et­tä muis­te­lem­me ra­kas­ta ih­mis­tä yhä uu­del­leen, ikä­vöim­me ja it­kem­me. Rak­kaan ih­mi­sen pois­läh­tö voi tuo­da myös pa­haa oloa tai jopa kat­ke­ruu­den tun­teen. On hyvä, jos meil­lä on lä­hei­siä ih­mi­siä joi­den kans­sa saam­me pu­hua ja teh­dä su­ru­työ­tä. Ai­ka ja Ju­ma­lan lu­pauk­set ovat su­re­van puo­lel­la. Vä­hi­tel­len yh­tei­sen elä­män muis­tot ei­vät ole ki­pe­ää kat­so­mis­ta men­nee­seen elä­mään, vaan ne kan­ta­vat uu­teen elä­män­vai­hee­seen. Opim­me yhä enem­män kiit­tä­mään Tai­vaan Isää hä­nes­tä, jon­ka kans­sa saim­me elää yh­teis­tä elä­mää. Kun us­kom­me ja luo­tam­me Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen elä­mäs­säm­me, ajal­li­nen kuo­le­ma on vain vä­li­ai­kai­nen ero. Ju­ma­lan lap­sil­la on ker­ran jäl­leen­nä­ke­mi­sen rie­mu Ju­ma­lan luo­na tai­vaas­sa.