Mi­nul­ta on ky­syt­ty pa­pin­vir­ka­ni ai­ka­na mo­nes­ti, et­tä pää­si­kö pois­läh­te­nyt tai­vaa­seen. Usein ky­sy­jä on ol­lut lä­hi­o­mai­nen, jos­kus joku muu ih­mi­nen. Vaik­ka ky­sy­mys on sel­keä, sii­hen ei ai­na ole ol­lut help­po vas­ta­ta. Pap­pi­na en lä­hes­kään ai­na ole tien­nyt pois­läh­te­neen elä­mäs­tä juu­ri mi­tään. Tuo­mi­on sa­nan lau­su­mi­nen ei kuu­lu meil­le, ei­kä ole kan­nat­ta­vaa teh­dä lii­an hä­ti­köi­ty­jä pää­tel­miä ke­nen­kään pois­läh­te­neen sie­lun­ti­las­ta.

Täs­tä hy­vä­nä esi­merk­ki­nä on seu­raa­va ta­pah­tu­ma. Olin vuo­rol­la­ni pi­tä­mäs­sä sai­raa­la­har­taut­ta. Hoi­ta­ja tuli har­tau­den jäl­keen pyy­tä­mään, et­tä voi­sin­ko käy­dä kat­so­mas­sa po­ti­las­ta, joka tah­toi­si ta­va­ta pa­pin. Mie­lel­lä­ni ha­lu­sin. Kun me­nin hä­nen huo­nee­seen­sa, näin hau­raan ih­mi­sen. Hän ei enää pal­jon jak­sa­nut pu­hua. Ker­roin hä­nel­le, kuka olen ja mitä mi­nul­la oli­si hä­nel­le Tai­vaan Isäl­tä tar­jot­ta­va­na. Ky­syin hä­nel­tä: ”Ha­lu­at­ko sinä us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si.” Hän vas­ta­si hil­jai­sel­la ää­nel­lä: ”Sitä minä ha­lu­an.” Iha­na oli saar­na­ta hä­nel­le kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Jä­tim­me toi­sem­me ly­hy­en kes­kus­te­lun jäl­keen Ju­ma­lan rau­haan. Ko­ti­mat­kal­la mie­lee­ni tu­li­vat epäi­lyk­set: Mi­ten ih­mi­nen voi noin hel­pos­ti us­koa? Ym­mär­si­kö hän to­del­la evan­ke­liu­min mer­ki­tyk­sen?

Ta­pah­tu­mas­ta ku­lui joi­ta­kin ai­ko­ja, ja olin erään tu­tun pu­hu­jan kans­sa seu­ra­mat­kal­la. Mat­kal­la hän ker­toi ole­van­sa mur­heel­li­nen, kun hä­nel­le tut­tu us­kon­sa ai­koi­naan kiel­tä­nyt si­sar kuo­li sai­raa­las­sa. Hän oli­si ha­lun­nut käy­dä vie­lä tätä ys­tä­vää kat­so­mas­sa, mut­ta ta­paa­mi­nen ei ol­lut jär­jes­ty­nyt. Kun hän ker­toi ys­tä­vän ni­men, saa­toin muis­taa, kuin­ka ta­pa­sin tä­män hen­ki­lön sai­raa­las­sa ja sain ju­lis­taa hä­nel­le evan­ke­liu­min. Meil­le mo­lem­mil­le tuli iloi­nen mie­li. Pa­ras­ta oli, et­tä pois­läh­te­nyt pää­si tai­vaan iloon.

Tie­tää­kö pap­pi, lä­hi­o­mai­set tai ku­kaan saat­ta­jis­ta, pää­see­kö pois­läh­te­nyt tai­vaa­seen? En pap­pi­na ole kos­kaan voi­nut ol­la var­ma, mitä pois­läh­te­neel­le on ta­pah­tu­nut en­nen kuo­le­maa. Olen aja­tel­lut, et­tä tär­kein­tä on kes­kit­tyä pu­hu­maan läs­nä ole­vil­le, elä­vil­le ih­mi­sil­le, pa­ran­nuk­sen ja us­kon tar­peel­li­suu­des­ta. Siu­naus­ti­lai­suus avaa­kin sii­hen hie­not nä­kö­a­lat. Olem­me jo­kai­nen sil­loin konk­reet­ti­ses­ti elä­män ja kuo­le­man edes­sä pu­hu­tel­ta­va­na.

Kun us­ko­vai­nen ih­mi­nen kuo­lee, lä­hei­sil­lä on ero­ni­kä­vä, mut­ta toi­saal­ta myös ilo sii­tä, et­tä hän pää­si tai­vaa­seen. Kun olen toi­mit­ta­nut us­ko­vai­sen ih­mi­sen siu­naus­ti­lai­suut­ta, en ole voi­nut vai­e­ta tuos­ta ilos­ta. Us­ko on Ju­ma­lan lah­ja. Ju­ma­la kut­suu oman­sa jos­kus yk­si­näi­sel­tä ja unoh­de­tul­ta pai­kal­ta, jos­kus mo­nien tut­tu­jen ar­mo­las­ten kes­kel­tä, jol­loin us­kos­ta jää to­dis­tus Ju­ma­lan seu­ra­kun­taan.

Usein mi­nul­le on su­ru­ta­los­sa mo­nel­la suul­la to­dis­tet­tu, kuin­ka hyvä ih­mi­nen pois­läh­te­nyt oli. On voi­tu to­de­ta, et­tä hän, jos kuka, pää­si tai­vaa­seen. Hyvä ih­mi­nen hän on voi­nut ol­la­kin lä­hei­sil­leen. Hy­vil­lä te­oil­lam­me em­me kui­ten­kaan pää­se tai­vaa­seen. Jos näin oli­si, tur­haan Ju­ma­la oli­si lä­het­tä­nyt Poi­kan­sa mei­tä syn­ti­siä ja pa­ho­ja ih­mi­siä pe­las­ta­maan.

Vain Ju­ma­lan ar­mos­ta pää­sem­me tai­vaa­seen. Apos­to­li muis­tut­taa, et­tä il­man us­koa on mah­do­ton kel­va­ta Ju­ma­lal­le (Hebr. 11:6). Kun rip­pi­kou­lu­lai­sil­ta olen ky­sy­nyt, mik­si kan­nat­taa us­koa, lä­hes jo­kai­ses­sa la­pus­sa lu­kee: ”Et­tä pää­si­sin tai­vaa­seen.” Sik­si to­del­la kan­nat­taa us­kol­la tur­vau­tua Ju­ma­lan ar­moon, elää Ju­ma­lan lap­se­na ja kul­kea Ju­ma­lan jou­kon mu­ka­na.

Luuk­kaan evan­ke­liu­mis­sa ker­ro­taan erääs­tä kes­kus­te­lus­ta, jos­sa Jee­sus oli mu­ka­na. Ih­mi­set kau­his­te­li­vat Pi­la­tuk­sen sur­maut­ta­mien ga­li­le­a­lais­ten koh­ta­loa. Jee­sus ky­syi heil­tä: ”Luu­let­te­ko, et­tä he oli­vat suu­rem­pia syn­ti­siä kuin kaik­ki muut ga­li­le­a­lai­set, kos­ka sai­vat tuol­lai­sen lo­pun? Ei­vät suin­kaan – sa­mal­la ta­voin te kaik­ki olet­te tu­hon omia, el­let­te kään­ny” (Luuk. 13:2–3). Jee­sus tah­toi kään­tää ih­mis­ten mie­len­kiin­non tär­keim­pään asi­aan, eli sii­hen oma­koh­tai­seen ky­sy­myk­seen, et­tä pää­sen­kö minä tai­vaa­seen.

Mei­dän ei tule lii­ak­si miet­tiä kuo­le­vien ih­mis­ten koh­ta­loa, tär­ke­äm­pää on val­voa, et­tä on it­se mat­kal­la tai­vaa­seen. Ju­ma­lan lap­si iloit­see jo tääl­lä tu­le­vas­ta ja tah­too pi­tää evan­ke­liu­mia esil­lä myös heil­le, jot­ka kai­paa­vat pääs­tä tai­vaan ko­tiin.