Minä olen les­ta­di­o­lai­nen niin kuin ih­mi­set mei­tä tä­män us­kon­liik­keen ul­ko­puo­lel­la ni­mit­tä­vät. Luin in­ter­ne­tis­tä tie­don, et­tä les­ta­di­o­lai­suus on tun­ne­tuin us­kon­nol­li­nen lii­ke Suo­mes­sa. Luu­len, et­tä nimi on tun­net­tu mo­nes­sa mie­les­sä, mut­ta useim­mil­le on liik­keen ope­tus tun­te­ma­ton. Van­ha suo­ma­lai­nen sa­nan­las­ku sa­noo: ”Hyvä kel­lo kau­as kuu­luu, paha vie­lä kau­em­mas.”

Nimi les­ta­di­o­lai­suus tuli käyt­töön vas­ta 1880-lu­vul­la, kun ul­ko­puo­li­set ru­pe­si­vat ni­mit­te­le­mään elä­vään us­koon tul­lei­ta sil­lä ta­voin. Tun­ne­tun saar­naa­jan Ju­ha­ni Raat­ta­maan kir­jees­tä käy il­mi, et­tä ni­mit­te­ly ro­vas­ti Lars Lee­vi La­es­ta­diuk­sen ni­men mu­kai­ses­ti ei tun­tu­nut hy­väl­tä us­koon tul­leis­ta. Raat­ta­maa kir­joit­ti vii­ta­ten piis­pa Gus­tav Jo­hans­so­nin kir­jaan La­es­ta­di­o­lai­suus: ”Vie­lä mi­nä­kin ru­koi­len an­teek­si puut­tu­vai­suut­ta­ni ja an­nan sy­dä­mes­tä­ni an­teek­si kai­kil­le vas­tus­ta­jil­le. Vie­lä­pä Kuo­pi­on piis­pal­le­kin, joka hä­päi­see mei­tä ja ni­mit­te­lee la­es­ta­di­o­lai­sik­si.”

Kun minä olin 1960-lu­vun alus­sa var­hais­nuo­ri, ky­syin ko­to­na­ni, et­tä mitä les­ta­di­o­lai­set ovat. Ai­heen ky­sy­myk­seen sain, kun kan­sa­kou­lus­sa asi­aa op­pi­tun­nil­la kä­si­tel­tiin. Mi­nul­le vas­tat­tiin, et­tä les­ta­di­o­lai­set ovat ah­das­mie­li­siä us­ko­vai­sia. Hei­dän seu­rois­saan pi­tää käy­dä ah­taan por­tin kaut­ta us­koon. Enem­pää asia ei mi­nua vai­van­nut vuo­si­kau­siin. Kun pää­sin te­o­lo­gi­seen tie­de­kun­taan ja ha­es­ke­lin asun­toa Hel­sin­gis­tä, sil­mää­ni osui Les­ta­di­o­lai­nen yli­op­pi­las­ko­ti. Ajat­te­lin it­sek­se­ni, et­tä sin­ne en us­kal­la men­nä asu­maan, kun se on ah­das­mie­lis­ten paik­ka.

Minä läh­din opis­ke­le­maan te­o­lo­gi­aa sen täh­den, et­tä sai­sin sel­vil­le, mikä se oi­kea us­ko on. Kä­vin ah­ke­ras­ti eri us­kon­nol­lis­ten liik­keit­ten ko­kouk­sis­sa ja kir­kon ti­lai­suuk­sis­sa ja luin Raa­mat­tua. Yri­tin ol­la mu­ka­na muu­ta­man liik­keen toi­min­nas­sa, mut­ta en saa­nut rau­haa sy­dä­mel­le­ni.

En­si ker­ran us­kal­tau­duin näi­den ah­das­mie­lis­ten les­ta­di­o­lais­ten seu­roi­hin Mal­min kirk­koon. Kir­kos­sa ase­tuin so­pi­val­le pai­kal­le niin, et­tä voi­sin pois­tua hel­pos­ti, jos olo kä­vi­si tu­ka­lak­si. Ti­lai­suus oli eri­lai­nen kuin olin ku­vi­tel­lut. Pai­kal­la oli ai­van ta­val­li­sia ih­mi­siä, pal­jon nuo­ria ja per­hei­tä. No­pe­as­ti tun­sin olo­ni va­paak­si ja kat­se­lin, mi­ten pie­net lap­set oli otet­tu mu­kaan seu­roi­hin. Pu­het­ta kuun­nel­les­sa­ni ja seu­ra­kuu­li­joi­ta tark­kail­les­sa­ni ajat­te­lin, et­tä näil­lä ih­mi­sil­lä on jo­ta­kin, mitä mi­nul­ta puut­tui.

Meil­lä kai­kil­la on ar­vot­ta­via nä­ke­myk­siä muis­ta ih­mi­sis­tä, ha­lu­sim­me tai em­me. Ste­re­o­ty­pia on yleis­tet­ty myön­tei­nen tai kiel­tei­nen kuva jos­tain ih­mis­ryh­mäs­tä. Ste­re­o­ty­pi­aan liit­tyy ai­na joko po­si­tii­vi­nen tai ne­ga­tii­vi­nen tun­ne­la­taus, joka vai­kut­taa käy­tök­seen. En­nak­ko­luu­lois­sa on kyse kiel­tei­ses­tä ar­vot­ta­mi­ses­ta. En­nak­ko­luu­loi­nen käy­tös voi nä­kyä vaik­ka­pa vält­te­ly­nä.

Mi­nä­kin vält­te­lin opis­ke­li­ja­na les­ta­di­o­lai­suut­ta en­nen kuin tu­tus­tuin liik­kee­seen. Les­ta­di­o­lai­suus ja ni­me­no­maan van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suus us­kon­nol­li­se­na liik­kee­nä erot­tuu mo­nis­ta muis­ta sii­nä, et­tä ih­mi­sen on otet­ta­va kan­taa, ha­lu­aa­ko hän teh­dä pa­ran­nuk­sen ja us­koa eli tul­la osak­si lii­ket­tä. Toi­nen vaih­to­eh­to on ol­la kuu­le­mat­ta kut­sua ja jää­dä liik­keen ul­ko­puo­li­sek­si.

Mo­net ih­mi­set, joil­la ei ole kos­ke­tus­pin­taa les­ta­di­o­lai­suu­teen, ovat nii­den vies­tien va­ras­sa, joi­ta me­dia les­ta­di­o­lai­suu­des­ta vä­lit­tää. Ne ovat mo­nes­ti yleis­tä­viä ja kiel­tei­siä ste­re­o­ty­pi­oi­ta. Jois­sa­kin ju­tuis­sa on an­net­tu esi­mer­kik­si vää­rä ja nai­i­vi kuva, et­tä les­ta­di­o­lai­suu­des­sa pa­ko­tet­tai­siin ih­mi­set vä­ki­sin us­ko­maan ja jos­sa sal­lit­tai­siin hen­gel­li­nen vä­ki­val­ta.

Us­ko­vais­ten kes­kuu­des­sa on ta­val­li­sia ih­mi­siä. Jos joku lan­ke­aa tai me­net­te­lee vää­rin, se ei tar­koi­ta, et­tä koko lii­ke on teh­nyt näin. On tosi vaa­ral­lis­ta teh­dä kaik­kia kos­ke­via yleis­tyk­siä. Sii­hen on pe­lot­ta­van help­po ja mu­ka­va ryh­tyä sil­loin, kun esi­mer­kik­si lu­em­me leh­den ri­kos­ju­tus­ta maa­han­muut­ta­jan ni­men. Voim­me aja­tel­la, et­tä kaik­ki maa­han­muut­ta­jat ovat rois­to­ja. Se­hän ei ole tot­ta. Jos kuu­lem­me, et­tä joku ro­maa­ni on jou­tu­nut van­ki­laan ja sa­nom­me, et­tä kaik­ki ro­maa­nit ovat var­kai­ta, se­kään ei ole tot­ta. Sama pä­tee les­ta­di­o­lai­sia kos­ke­viin yleis­tyk­siin­kin.

On myös nii­tä ih­mi­siä, jot­ka tun­te­vat lä­hi­pii­ris­sä, naa­pu­rus­tos­sa tai työ­pai­kal­la us­ko­vai­sia ih­mi­siä ja an­ta­vat heis­tä ”hy­vän to­dis­tuk­sen” eli ar­vos­ta­vat hei­tä. Mi­nun­kin lä­hi­pii­ris­sä­ni on mo­nia ih­mi­siä, jot­ka ei­vät ole mu­ka­na liik­kees­sä, mut­ta ar­vos­ta­vat ja pi­tä­vät les­ta­di­o­lais­ta sa­nan­ju­lis­tus­ta ja elä­män­ta­paa oi­ke­a­na.

Tu­lee mie­leen jo edes­men­nyt äi­ti­ni. Hän ei pal­joa mi­nun nuo­ruu­des­sa­ni tien­nyt les­ta­di­o­lai­suu­des­ta, mut­ta oli jyr­käs­ti sitä vas­taan. Kun minä sain pa­ran­nuk­sen ar­mon, hän ih­met­te­li: ”Mi­ten sinä niit­ten jouk­koon me­nit, oli­sit mie­luum­min men­nyt vaik­ka mi­hin muu­hun jouk­koon.”

Vuo­sien mit­taan mie­li muut­tui. Hän kuun­te­li pal­jon hen­gel­lis­tä oh­jel­maa ra­di­os­ta ja luki Päi­vä­mies-leh­teä. Ker­ran hän sa­noi mi­nul­le, et­tei­vät kun­nol­li­sia saar­no­ja pidä muut kuin les­ta­di­o­lai­set pu­hu­jat. Lo­pul­ta Tai­vaan Isä an­toi hä­nel­le voi­man us­koa evan­ke­liu­mi omal­le koh­dal­leen.

Pä­te­vä neu­vo on se, et­tä kan­nat­taa läh­teä it­se ot­ta­maan sel­vää les­ta­di­o­lai­sis­ta. Sil­loin ei ole mui­den an­ta­mien mie­li­ku­vien va­ras­sa. Kan­nat­taa men­nä van­hoil­lis­les­ta­di­o­lais­ten eli rau­ha­nyh­dis­tyk­sen seu­roi­hin. Sin­ne mi­nä­kin me­nin opis­ke­li­ja­poi­ka­na kat­so­maan, min­kä­lai­sia ovat les­ta­di­o­lai­set ja kuu­le­maan, mitä he opet­ta­vat. Raa­ma­tus­sa­kin on tä­hän hyvä esi­merk­ki: Kun Na­ta­na­el epäi­li, voi­si­ko Na­sa­re­tis­ta tul­la mi­tään hy­vää, Fi­lip­pus neu­voi hän­tä: ”Tule ja kat­so” (Joh. 1:46).

Us­ko on täy­sin va­paa­eh­toi­nen asia. Ke­nen­kään ei ole pak­ko us­koa. Us­ko ja Ju­ma­lan val­ta­kun­nan osal­li­suus on kui­ten­kin tar­jol­la kai­kil­le, jot­ka kai­paa­vat Ju­ma­lan ar­moa. Van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­suu­den ydi­na­ja­tuk­se­na on, et­tä ih­mi­nen voi­si us­koa syn­tin­sä an­teek­si ja ol­la va­paa kai­kis­ta hen­gel­li­sis­tä taa­kois­ta.

Vaik­ka olen van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­nen, koen en­si­si­jai­ses­ti ole­va­ni ”Ju­ma­lan lap­si”, niin kuin Raa­mat­tu mei­tä us­ko­vai­sia ni­mit­tää (1. Joh. 3:1).

On iha­naa elää sii­nä liik­kees­sä mu­ka­na, jos­sa saan kuul­la ai­na uu­del­leen ja uu­del­leen evan­ke­liu­min su­lois­ta sa­no­maa: ”Syn­nit ovat an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.”

P.S. Tämä oli vii­mei­nen blo­gi­teks­ti­ni. Kii­tos toi­mi­tuk­sel­le ja lu­ki­joil­le pa­laut­teis­ta!