Kuka on hyvä ih­mi­nen? Ky­sy­mys on pii­nan­nut mi­nua ja il­mei­ses­ti mo­nia mui­ta­kin ih­mi­siä. Lap­suu­te­ni ko­ti­ky­läl­lä oli yk­si hen­ki­lö, jota ky­lä­läi­set pi­ti­vät ylei­ses­ti hy­vä­nä ih­mi­se­nä. Ih­mis­ten pu­heis­sa hä­nes­tä ker­rot­tiin mm. seu­raa­via seik­ko­ja: Hän on hyvä ih­mi­nen, kos­ka hän on vaa­ti­ma­ton, ei puhu pa­haa toi­sis­ta ih­mi­sis­tä, ei ki­roi­le, on hy­vän­tuu­li­nen ei­kä suu­tu. Hän kävi joka sun­nun­tai pyö­räl­lä kir­kos­sa. Työ­tä teh­des­sään hän ta­pa­si hy­räil­lä tai lau­lel­la vir­siä. He­vos­ta hän ei kuu­le­ma­ni mu­kaan kos­kaan lyö­nyt. Kun he­vo­nen ei jak­sa­nut ve­tää kuor­maan­sa, hän oli pu­hel­lut he­vo­sel­leen: ”Mik­si et ru­ven­nut kis­sak­si, sai­sit nyt­kin lais­ko­tel­la ja maa­ta uu­nin pan­kol­la. Sinä olet he­vo­nen, nyt sun pi­tää ve­tää kuor­ma pe­ril­le.” Vaik­ka tätä ih­mis­tä pi­det­tiin hy­vä­nä ja esi­mer­kil­li­se­nä ih­mi­se­nä, ylei­ses­ti aja­tel­tiin, et­tä vä­hem­pi­kin riit­tää. Ei­no Lei­non ru­non sa­noin ”Ei paha ole ken­kään ih­mi­nen, vaan toi­nen on hei­kom­pi tois­ta.”

Psy­ko­a­na­lyy­sin isä Sig­mund Freud oli sitä miel­tä, et­tä ih­mi­set ovat poh­jim­mil­taan it­sek­käi­tä ja oi­ke­as­ti kiin­nos­tu­nei­ta vain omas­ta sel­viy­ty­mi­ses­tään. Hy­viä te­ko­ja­kin ih­mi­nen voi teh­dä it­sek­käis­tä syis­tä. To­sin asi­as­ta ol­laan tois­ta­kin miel­tä. Mo­nis­sa us­kon­nois­sa ih­mi­sen aja­tel­laan ke­hit­ty­vän pa­rem­mak­si ih­mi­sek­si vä­hi­tel­len, kun nou­dat­taa us­kon­non an­ta­mia oh­jei­ta, ”hen­gel­li­siä har­joi­tuk­sia”. Ny­ky­ään pu­hu­taan mie­lel­lään elä­män­hal­lin­nas­ta. Ih­mi­nen pyr­kii tie­toi­ses­ti jär­ken­sä avul­la hal­lit­se­maan omaa elä­mään­sä, elä­mään mah­dol­li­sim­man hy­vin yleis­ten hy­vä­nä pi­det­ty­jen eet­tis­ten oh­jei­den mu­kaan sa­mal­la nou­dat­ta­en ter­veel­li­siä elä­män­ta­po­ja. Vii­me päi­vi­nä sii­hen on tul­lut mu­kaan il­mas­ton­muu­tok­sen tuo­mat uu­det vaa­teet.

Raa­ma­tun mu­kaan ih­mi­nen on pe­ri­syn­nin täh­den ky­vy­tön te­ke­mään hy­vää. Apos­to­li Paa­va­li kir­joit­taa Roo­ma­lais­kir­jees­sä 3:12: ”Kaik­ki ovat luo­pu­neet ja käy­neet kel­vot­to­mik­si. Ei ole ke­tään, joka te­kee hy­vää, ei ai­no­a­ta­kaan.” Paa­va­lin an­ta­ma mai­ne­to­dis­tus ih­mi­sis­tä ei ole hää­vi.

Sii­tä huo­li­mat­ta on ih­mi­siä, jot­ka ku­vit­te­le­vat ole­van­sa hy­viä. Eräs nuo­ru­kai­nen tuli Jee­suk­sen luok­se ja pu­hut­te­li hän­tä: ”Opet­ta­ja, mitä hy­vää mi­nun pi­tää teh­dä, jot­ta sai­sin ian­kaik­ki­sen elä­män? Jee­sus vas­ta­si hä­nel­le: Mik­si sinä mi­nul­ta hy­väs­tä ky­se­let. On vain yk­si, joka on hyvä. Jos ha­lu­at pääs­tä si­säl­le elä­mään, nou­da­ta käs­ky­jä. Jee­suk­sen ja nuo­ru­kai­sen kes­kus­te­lu jat­kui käs­ky­jen pi­tä­mi­sen eh­dot­to­muu­del­la. Mies oli var­ma, et­tä hän oli kaik­kia käs­ky­jä nou­dat­ta­nut ja ky­syi: ”mitä vie­lä puut­tuu?” Jee­sus ke­hot­ti myy­mään omai­suu­ten­sa ja an­ta­maan ra­hat köy­hil­le sekä seu­raa­maan hän­tä. Hyvä ih­mi­nen tuli su­rul­li­sek­si ja läh­ti pois, sil­lä hä­nel­lä oli pal­jon omai­suut­ta (Matt.19: 16-22).

Opis­kel­les­sa­ni te­o­lo­gi­aa olin ker­ran sak­sa­lai­sen te­o­lo­gin lu­en­nol­la, joka pu­hui Mart­ti Lut­he­rin van­hurs­kaut­ta­mi­so­pis­ta. Sil­loin mi­nul­le en­si ker­ran vä­läh­ti, et­tä ih­mi­nen ei kos­kaan voi ol­la­kaan hyvä. Hän on omal­ta puo­lel­taan ai­na paha, mut­ta us­ko­es­saan Jee­suk­seen hän tu­lee Ju­ma­lan edes­sä kel­paa­vak­si eli riit­tä­vän hy­väk­si. Ih­mi­nen on Lut­he­rin mu­kaan yh­tä ai­kaa omal­ta puo­lel­taan paha ja Kris­tuk­seen us­ko­es­saan pyhä.

Kun sain pa­ran­nuk­sen ar­mon ja löy­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­nan, elä­mä­ni muut­tui. Ju­ma­lan Pyhä Hen­ki tuli si­sim­pää­ni oh­jaa­maan elä­mää. Kään­ty­myk­sen he­del­mä­nä Ju­ma­la vai­kut­ti elä­män­pa­ran­nuk­sen. Mi­nul­le ei an­net­tu mi­tään hy­vän elä­män oh­je­kir­jaa, vaan ar­mo opet­ti luo­pu­maan ju­ma­lat­to­mas­ta elä­mäs­tä. Ne asi­at, jot­ka ai­kai­sem­min oli­vat tär­kei­tä, me­net­ti­vät mer­ki­tyk­sen. Pait­si, et­tä sain rau­han omal­le­tun­nol­le, en enää tar­vin­nut al­ko­ho­lia, tans­si­la­vo­ja en­kä viih­dy­tys­lait­tei­ta. Suu­rin ha­lu­ni oli ol­la us­ko­mas­sa Ju­ma­lan lap­se­na ja pääs­tä seu­roi­hin. Enää en kai­van­nut mui­ta hen­gel­li­syyk­siä, kun Tai­vaan Isä oli kuul­lut ru­kouk­se­ni: ”Tul­koon si­nun val­ta­kun­ta­si.”

Is­tu­es­sa­ni us­ko­vais­ten seu­rois­sa mi­nul­le uu­del­leen ja uu­del­leen kir­kas­tui tämä us­kon kal­leus. Jos­kus epäi­lin, et­tä on­ko Raa­ma­tus­sa to­del­la sa­not­tu niin kuin saar­na­mies saar­na­si. Tar­kis­tin ko­to­na omas­ta Raa­ma­tus­ta koh­dan, ja siel­lä to­del­la luki niin kun oli saar­nat­tu. Elä­vä us­ko poh­jau­tuu Ju­ma­lan sa­naan. Sa­mal­la sain ko­kea, et­tä Lut­he­rin us­kon­van­hurs­kau­den op­pi ei ole vain te­o­ri­aa, vaan se on käy­tän­nös­sä tot­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa. Olen saa­nut us­koa ai­van ar­mos­ta kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä. Se on kaik­ki lah­jaa ja vain Jee­suk­sen an­si­on täh­den. Se on mi­nun­kin oma, kun Pyhä Hen­ki on an­ta­nut ym­mär­ryk­sen vas­taa­not­taa sen us­kon kaut­ta ja liit­tä­nyt mi­nut Ju­ma­lan lap­sek­si ar­mon­val­ta­kun­taan.

Kun sain ar­mon us­koa, ajat­te­lin, et­tä nyt mi­nus­ta tu­lee hyvä ih­mi­nen. Kun ar­mon tun­te­mi­set me­ni­vät ohi, huo­ma­sin, et­ten ole­kaan hyvä. Seu­rois­sa opin, et­tä mi­nun pe­ri­syn­nin tur­me­le­ma ruu­mis ei teh­nyt­kään pa­ran­nus­ta. Paa­va­lin ta­voin tun­nen: ”En tee sitä hy­vää, mitä tah­don, vaan sitä pa­haa, mitä en tah­do. Mut­ta, jos teen sitä, mitä en tah­do, en tee sitä enää it­se, vaan sen te­kee mi­nus­sa asu­va syn­ti” (Room.7: 19-20). Meil­lä us­ko­vai­sil­la on koko ajan tais­te­lu si­sim­mäs­säm­me asu­van Py­hän Hen­gen ja ruu­miis­sam­me vai­kut­ta­van tur­mel­lun luon­tom­me vä­lil­lä. Paa­va­li huu­dah­taa tätä tais­te­lua ku­va­tes­saan: ”Minä kur­ja ih­mi­nen! Kuka pe­las­taa mi­nut täs­tä kuo­le­man ruu­miis­ta?” Hän tah­too sa­noa, et­tei ku­kaan ih­mi­nen ole hyvä Ju­ma­lan edes­sä. Me olem­me omal­ta puo­lel­tam­me pa­ho­ja. Sit­ten hän osoit­taa, mis­tä meil­le voi tul­la hyvä. ”Kii­tos ol­koon Ju­ma­lal­le Jee­suk­sen Kris­tuk­sen täh­den.” Myö­hem­min Paa­va­li opet­taa ai­van käy­tän­nöl­li­ses­ti: ”Jos elät­te luon­ton­ne mu­kaan, te kuo­let­te, mut­ta jos te Hen­gel­lä kuo­le­tat­te ruu­miin teot, niin saat­te elää”(Room. 8:13).

Syn­ti ja paha tart­tuu mei­hin ja jou­dum­me tah­to­mat­ta­kin syn­tiin. Pyhä Hen­ki neu­voo mei­tä pa­ran­nuk­seen. Kris­tit­ty ha­lu­aa­kin pääs­tä va­paak­si ja us­koa syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Evan­ke­liu­mi va­paut­taa ja an­taa voi­maa tais­tel­la syn­tiä vas­taan.

En­tä sit­ten, jos us­kos­ta huo­li­mat­ta eläm­me sa­mois­sa syn­neis­sä. Jos juop­po jat­kaa juo­pot­te­lua, avi­o­puo­li­so pa­hoin­pi­te­lee puo­li­so­aan tai va­ras jat­kaa va­ras­ta­mis­taan? Sil­loin evan­ke­liu­mis­ta on tul­lut pei­te ja lupa syn­nin te­ke­mi­sel­le. Ju­ma­lan hyvä ei saa­kaan to­teu­tua elä­mäs­sä. Ih­mi­nen ha­lu­aa elää syn­ti­sen luon­ton­sa mu­kaan, ei­kä ha­lua ol­la kuu­li­ai­nen Ju­ma­lan Hen­gen ää­nel­le. Us­ko ja elä­mä ovat ris­ti­rii­das­sa. On nimi, et­tä elää, mut­ta on kuol­lut. Ju­ma­lan sa­nan neu­vo on sil­loin ol­la kuu­li­ai­nen Py­hän Hen­gen ää­nel­le, joka seu­ra­kun­nas­sa pu­huu: ”Niin ajat­te­le siis, kuin­ka sinä saa­nut ja kuul­lut olet, ja pidä se, ja tee pa­ran­nus” (Ilm.3:3).