”Olin­ko­han minä nel­jän­nel­lä vai vii­den­nel­lä luo­kal­la, kun kou­lu jär­jes­ti luok­ka­ret­ken so­ti­las­tu­ki­koh­taan. Sin­ne ei­vät pääs­seet kuin Ruot­sin kan­sa­lai­set, ja opet­ta­ja ni­me­si seit­se­män op­pi­las­ta, jot­ka ei­vät pääs­seet mu­kaan. Olin ih­meis­sä­ni, kos­ka olin syn­ty­nyt ja kas­va­nut Ruot­sis­sa. Se oli mie­leen­pai­nu­va ko­ke­mus ul­ko­puo­li­suu­des­ta.”

Näin kir­joit­taa Jan­ne Ra­ni­nen kir­jas­saan Kut­su­vat mi­nua palk­ka­mur­haa­jak­si. Hän ker­too ko­ke­neen­sa lap­suu­des­saan ja nuo­ruu­des­saan alem­muu­den­tun­net­ta ja ul­ko­puo­li­suut­ta. Hä­nen van­hem­pan­sa oli­vat muut­ta­neet Suo­mes­ta Ruot­siin töi­den pe­räs­sä niin kuin niin mo­net muut­kin suo­ma­lai­set te­ki­vät pa­rem­man elä­män toi­vos­sa.

Vuo­si­na 1960–1979 yli 300 000 suo­ma­lais­ta muut­ti Ruot­siin. Kaik­kien suo­ma­lais­ten maa­han­muut­ta­jien elä­mä ei men­nyt toi­veit­ten mu­kaan. Ra­ni­nen vart­tui yk­sin­huol­ta­ja­äi­din poi­ka­na, ja lap­suu­den leik­ki­ka­ve­rit oli­vat maa­han­muut­ta­ja­lap­sia, joi­den isät oli­vat van­ki­las­sa niin kuin Ra­ni­sen­kin isä. Kir­jas­sa ker­ro­taan Ra­ni­ses­ta näin: ”Vä­ki­val­ta­ri­kol­li­nen hä­nes­tä tuli pit­käl­ti olo­suh­tei­den seu­rauk­se­na, kos­ka hän kas­voi vä­ki­val­lan kes­kel­lä ja trau­ma­soi­tui näh­ty­ään äi­tin­sä raa’an pa­hoin­pi­te­lyn.”

Ra­ni­nen on elä­vä to­dis­te sii­tä, mi­ten kaik­ki elä­mäs­sä voi men­nä pie­leen ja kuin­ka pa­him­mas­sa ta­pauk­ses­sa voi käy­dä, kun maa­han­muut­ta­ja­taus­tais­ta nuor­ta ei kos­kaan ko­tou­te­ta. Pa­him­pi­na vuo­si­na Ruot­sin van­ki­lois­sa joka toi­nen van­ki oli kan­sa­lai­suu­del­taan suo­ma­lai­nen. Ruot­sis­sa pu­hut­tiin ”itä­ri­kol­li­suu­des­ta” ja suo­ma­lai­sia maa­han­muut­ta­jia ni­mi­tel­tiin ”en fin­ne igen”. Suu­rim­mal­la osal­la suo­ma­lai­sia meni kaik­ki hy­vin, mut­ta osa ajau­tui yh­teis­kun­nan ul­ko­puo­li­sik­si.

Mei­dän maa­ham­me muut­ti pal­jon pa­ko­lai­sia vuon­na 2015. Se ai­heut­ti pal­jon pu­het­ta ja ris­ti­rii­taa suo­ma­lais­ten kes­kuu­des­sa. Mo­net suh­tau­tui­vat uu­siin tu­li­joi­hin kiel­tei­ses­ti, jopa ag­g­res­sii­vi­ses­ti. Joi­den­kin mie­les­tä hei­tä ei sai­si ol­la tääl­lä lain­kaan. Kun Kar­ja­lan evak­ko­ja si­joi­tet­tiin so­dan jäl­keen eri puo­lil­le Suo­mea, oli­vat ih­mis­ten asen­teet joil­la­kin paik­ka­kun­nil­la ka­ru­ja. Saa­tet­tiin ky­syä: ”Olet­te­ko te ih­mi­siä vai evak­ko­ja.” Pal­jo­a­kaan ei­vät asen­teet siis ole muut­tu­neet vuo­si­kym­men­ten ku­lu­es­sa.

Me vii­saat ih­mi­set olem­me ky­vyk­käi­tä hyl­ki­mään toi­si­am­me. Se nä­kyy käy­tän­nön elä­mäs­sä hyl­jek­sin­tä­nä, kiu­saa­mi­se­na, nöy­ryy­tyk­se­nä, alis­ta­mi­se­na ja vi­ha­na. Täl­lai­set teot ai­heut­ta­vat kär­si­mys­tä ja ul­ko­puo­li­suut­ta.

Raa­mat­tu ke­hot­taa suh­tau­tu­maan muu­ka­lai­seen oi­keu­den­mu­kai­ses­ti. ”älä tee vää­ryyt­tä köy­häl­le päi­vä­työ­läi­sel­le, oli­pa hän maan­mie­he­si tai maas­sa asu­va muu­ka­lai­nen” (5. Moos. 24:14). ”Et­te saa vie­dä muu­ka­lai­sel­ta et­te­kä or­vol­ta hä­nen oi­keuk­si­aan” (5. Moos. 24:17). Kun Ju­ma­la an­toi sa­nas­saan neu­vo­ja suh­tau­tu­mi­ses­ta oman kan­san­sa ul­ko­puo­li­siin, hän muis­tut­ti juu­ta­lais­ten mie­liin, kuin­ka he it­se oli­vat or­ji­na Egyp­tis­sä.

Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä mei­dän suo­ma­lais­ten­kin on hyvä muis­taa, et­tä yh­teen­sä 1,3 mil­joo­naa suo­ma­lais­ta on läh­te­nyt pa­rem­man elä­män toi­vos­sa Ruot­sin li­säk­si Poh­jois-Ame­rik­kaan ja mui­hin­kin mai­hin. Kun he ovat jää­neet asu­maan muut­to­mai­hin, hei­tä on to­den­nä­köi­ses­ti koh­del­tu hy­vin. Jee­sus an­toi meil­le hy­vän oh­jeen suh­tau­tu­mi­ses­ta toi­seen ih­mi­seen: ”Kaik­ki, min­kä tah­dot­te ih­mis­ten te­ke­vän teil­le, teh­kää te heil­le” (Matt. 7:12). Em­paat­ti­suus eli aset­tu­mi­nen toi­sen ih­mi­sen ase­maan on oi­kea asen­ne tois­ta ih­mis­tä koh­taan, ei epä­luu­lo.

On myös sel­lais­ta ul­ko­puo­li­suu­den tun­net­ta, jota voi tun­tea, vaik­kei ku­kaan käyt­täy­tyi­si­kään vää­rin. Täl­lai­nen tun­ne saat­taa val­la­ta ke­net ta­han­sa meis­tä. Kun minä olin en­si ker­ran Mal­min van­has­sa kir­kos­sa rau­ha­nyh­dis­tyk­sen seu­rois­sa, tun­sin it­se­ni muu­ka­lai­sek­si. Mi­nus­ta tun­tui, et­tä kaik­ki muut tun­si­vat toi­sen­sa ja minä olin ai­nut ul­ko­puo­li­nen. Yk­si nuo­ri mies tuli sa­maan penk­kiin ja ter­veh­ti kä­des­tä pi­tä­en sa­noil­la ”Ju­ma­lan ter­ve”. Se sa­mal­la häm­mäs­tyt­ti ja läm­mit­ti. Pa­nin mer­kil­le, et­tä mo­net te­ki­vät sa­mal­la ta­val­la.

Vaik­ka tun­sin­kin ole­va­ni muu­ka­lai­nen hei­dän jou­kos­saan, ais­tin kui­ten­kin, et­tä näil­lä muil­la on jo­ta­kin, joka mi­nul­ta puut­tui. Vä­hi­tel­len se kir­kas­tui, et­tä heil­lä on us­kon tuo­ma rau­ha, joka on vä­ke­väs­ti liit­tä­nyt hei­dät yh­teen. Tämä ul­ko­puo­li­suu­den ko­ke­muk­se­ni ei si­ten ol­lut­kaan vain ne­ga­tii­vi­nen, vaan mi­nu­a­kin kut­sut­tiin ul­ko­puo­lel­ta si­sä­puo­lel­le.

Ju­ma­lan las­ten rak­kaus veti mi­nua si­säl­le Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Kun Ju­ma­lan ai­ka täyt­tyi, voi­mis­tui halu pääs­tä sen yh­tey­teen ja Ju­ma­la an­toi voi­man, roh­keu­den ja ym­mär­ryk­sen us­koa omat syn­nit an­teek­si. Sil­loin kävi niin kuin apos­to­li Paa­va­li kir­joit­taa: ”Te et­te siis enää ole vie­rai­ta ja muu­ka­lai­sia, vaan kuu­lut­te Ju­ma­lan per­hee­seen, sa­maan kan­saan kuin py­hät” (Ef. 2:19). Tuo sama us­ko­nys­tä­vien rak­kaus on saa­nut läm­mit­tää mi­nua mon­ta ker­taa us­kon tiel­lä.

Me eläm­me eri­lai­sis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa ja olem­me yh­tä ar­vok­kai­ta ih­mi­siä niis­tä riip­pu­mat­ta. Elä­män­sä voi ko­kea hy­väk­si ja on­nel­li­sek­si elää­pä yk­sin tai per­heel­li­se­nä. Sa­mois­sa ti­lan­teis­sa voi myös ko­kea ki­pua ja kai­paus­ta.

Joku nuo­ri tai yk­si­näi­nen voi tun­tea ul­ko­puo­li­suut­ta seu­rois­sa, kun nä­kee per­heel­lis­ten elä­mää tai kuun­te­lee saar­naa, joka on suun­nat­tu per­heel­li­sil­le. Raa­mat­tu neu­voo, et­tä jos joku kai­paa puo­li­soa, hän voi ru­koil­la, et­tä Ju­ma­la an­tai­si us­ko­vai­sen puo­li­son. Jos puo­li­soa ei sil­ti joh­da­te­ta rin­nal­le, on tyy­dyt­tä­vä sii­hen ase­maan, jon­ka Ju­ma­la an­taa. Apos­to­li Paa­va­li oli nai­ma­ton, ja hän suo­sit­te­li sitä muil­le­kin. Hän poh­ti, et­tä yk­sin elä­väl­lä ih­mi­sel­lä ei ole niin pal­jon huo­lia kuin per­heel­li­sel­lä on.

Olet­ko ver­tail­lut it­se­ä­si mui­hin ja ko­ke­nut huo­nom­muut­ta? Voit luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la on an­ta­nut meil­le jo­kai­sel­le lah­jo­ja, myös si­nul­le. It­se koen suu­rim­mak­si lah­jak­si sen, et­tä saan tä­nään us­koa. Saam­me pyy­tää Ju­ma­lal­ta voi­maa us­ko­mi­seen. Myös ru­kouk­sen lah­ja on suu­ri. Jos en jak­sa muu­ta, voin ru­koil­la.

Olet­ko ko­ke­nut vie­raut­ta ja ul­ko­puo­li­suut­ta us­ko­vais­ten jou­kos­sa? Se on in­hi­mil­lis­tä, niin kuin ovat kaik­ki tun­teet. Apos­to­li Paa­va­li kir­joit­taa, et­tä kun evan­ke­liu­mi on joh­ta­nut mei­dät Kris­tuk­sen Jee­suk­sen yh­tey­teen, meil­lä on sama oi­keus pe­rin­töön, ian­kaik­ki­seen elä­mään, ja kuu­lum­me Ju­ma­lan per­he­vä­keen (Ef. 3:6). Jo­kai­nen jä­sen täs­sä per­hees­sä on ar­vo­kas, ja sii­hen kut­su­taan mu­kaan kaik­kia ih­mi­siä.