Ai­ko­jen alus­sa Ju­ma­la loi koko maa­il­man kuu­des­sa päi­väs­sä. Seit­se­mäs päi­vä oli luo­mis­työn pää­tös­päi­vä, jol­loin Ju­ma­la le­pä­si. Näin Ju­ma­la an­toi meil­le ih­mi­sil­le esi­mer­kin työn ja le­von vaih­te­lus­ta. Myös kol­man­nes­sa käs­kys­sä Ju­ma­la osoit­taa le­po­päi­vän mer­ki­tyk­sen.

Ju­ma­la ei luo­nut mei­tä ko­neik­si. Tar­vit­sem­me sekä ak­tii­vis­ta toi­min­taa et­tä pas­sii­vis­ta toi­met­to­muut­ta. Jos­kus saa­tam­me aja­tel­la, et­tei lepo ole niin tär­ke­ää; nyt on pais­kit­ta­va töi­tä, kun on voi­mia ja in­toa. Jos jat­ku­vas­ti lai­min­lyöm­me le­von ja nu­kum­me lii­an vä­hän, eli­mis­töm­me al­kaa re­a­goi­da ja saa­tam­me sai­ras­tua.

Eläm­me ai­kaa, jota lei­maa kii­re. Työs­sä on ol­ta­va te­ho­kas, ja yli­töi­tä­kin voi ker­tyä. Va­paa-ai­ka­na­kin on niin pal­jon mie­len­kiin­toi­sia har­ras­tuk­sia ja ta­pah­tu­mia, et­tei mil­lään tah­do eh­tiä kaik­kiin osal­lis­tua. Mo­nil­la van­hem­mil­la on kii­re, ja yh­des­sä­o­lo per­heen kans­sa voi jää­dä lii­an vä­häi­sek­si. Lap­sil­la taas on kii­re eri­lai­siin har­ras­tuk­siin. Juok­sem­me kel­lon kans­sa kil­paa. Voi tul­la ah­neus­kin: omai­suut­ta pi­täi­si saa­da yhä enem­män ja enem­män.

Työ­e­lä­mäs­sä ol­les­sa­ni tun­nis­tin si­sim­mäs­sä­ni syy­tök­set: Kun tein pal­jon töi­tä ja olin pois­sa ko­toa, tun­sin lai­min­lyö­nee­ni per­hee­ni. Kun olin enem­män per­hee­ni kans­sa ko­to­na, tun­sin lai­min­lyö­nee­ni työ­ni.

Joku sa­noi mi­nul­le en­nen eläk­keel­le jää­mis­tä­ni: ”älä jää eläk­keel­le, sit­ten si­nul­le vas­ta kii­re tu­lee.” Toi­saal­ta mi­nul­ta on usein ky­syt­ty, on­ko ol­lut kii­rei­tä. Kun vas­taan, et­tä ei­pä ole, sa­no­taan: ”No si­nul­la­han on sit­ten ai­kaa tul­la…” Ja sit­ten on vai­kea kiel­täy­tyä teh­tä­väs­tä. äk­kiä on ti­lan­tees­sa, et­tä se elä­ke­läi­sen kii­re on­kin tot­ta.

Olen nyt elä­ke­päi­vi­nä ope­tel­lut käy­mään kun­to­sa­lil­la las­te­ni suos­tut­te­lun jäl­keen. Ta­voit­tee­na­ni on, et­tä sen avul­la voi­sin pi­tää kun­toa yl­lä niin, et­tä lii­kun­ta­ky­ky säi­lyi­si hy­vä­nä. Olen kuul­lut, et­tä kun­toi­lus­sa­kin on tär­keä pi­tää le­po­päi­viä. Le­vä­tes­sä li­hak­set kas­va­vat. Jos kun­toi­lee joka päi­vä, on vaa­ra, et­tä vä­syy ja tu­lee ”yli­kun­toon”.

Tun­tuu kä­sit­tä­mät­tö­mäl­tä, et­tä elä­ke­läi­sen­kin pi­täi­si vie­lä kii­reh­tiä. Jos kaik­ki te­ke­mät­tö­mät työt on teh­tä­vä en­nen kuo­le­maan­sa, niin kii­re­hän sii­tä tu­lee. Olen nyt ope­tel­lut jär­jes­tä­mään omaa ajan­käyt­tö­ä­ni. Sii­nä on aut­ta­nut pari leik­kaus­ta ja toi­pu­mi­nen niis­tä. On ol­lut pak­ko le­vä­tä. Ajat­te­len, et­tä kii­reen ta­ka­na on ai­na joku asia, joka saa kii­reh­ti­mään.

Olen usein kuul­lut sa­not­ta­van, et­tä evan­ke­liu­min eteen­päin vie­mi­sel­lä on kii­re. Kui­ten­kin Ju­ma­lal­la on oma ai­kan­sa. Jee­suk­sen ver­taus Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta on pu­hut­te­le­va: ”Niin on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta, kuin jos mies kyl­vää sie­me­nen maa­han; ja hän nuk­kuu, ja hän nou­see, öin ja päi­vin; ja sie­men oras­taa ja kas­vaa, hän ei tie­dä, mi­ten” (Mark. 4:26–27).

Ju­ma­la on se, joka avaa sy­dä­met us­ko­maan. Ih­mis­ten voi­mal­la ei työ kan­na he­del­mää. Apos­to­li Paa­va­li kir­joit­ti, et­tä ei ole ih­mis­ten va­lit­ta­vis­sa, kuka us­koo: ”Niin se ei siis ole sen val­las­sa, joka tah­too, ei­kä sen, joka juok­see, vaan Ju­ma­lan, joka on ar­mol­li­nen” (Room. 9:16). Mut­ta kun joku pyy­tää luok­seen ja ha­lu­aa kuul­la Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mia, us­ko­vai­set ei­vät vii­vyt­te­le vaan rien­tä­vät vie­mään hä­tään­ty­neel­le elä­män sa­naa.

Jee­sus toi le­von uu­pu­neil­le ih­mi­sil­le. Kun kii­re mei­na­si täyt­tää ope­tus­las­ten elä­män, Jee­sus sa­noi heil­le: ”Läh­te­kää mu­kaa­ni jo­hon­kin yk­si­näi­seen paik­kaan, niin saat­te vä­hän le­väh­tää” (Mark. 6:31). Jee­sus myös näki, kuin­ka ih­mi­set yrit­ti­vät suo­rit­taa elä­mään­sä ja täyt­tää Ju­ma­lan vaa­ti­vaa la­kia. Hän sa­noi: ”Tul­kaa mi­nun ty­kö­ni, kaik­ki työ­tä te­ke­väi­set ja ras­kau­te­tut, niin minä an­nan teil­le le­von” (Matt.11:28). Ju­ma­lan sa­nan ää­res­sä voim­me le­väh­tää ja saam­me uut­ta voi­maa kil­voi­tuk­sen mat­kal­le. Us­ko­ne­lä­män hoi­ta­mi­nen on yk­kö­sa­sia.

Us­ko on le­poa Her­ras­sa. Syn­nit ovat an­teek­si an­ne­tut, Jee­sus on teh­nyt kai­ken puo­les­tam­me, saa ol­la hy­väs­sä tur­vas­sa. Ju­ma­la pi­tää Py­hän Hen­ken­sä kaut­ta huol­ta omis­taan. Sik­si seu­rois­sa sa­no­taan: ”Saat jää­dä us­ko­maan rau­haan, iloon ja va­pau­teen saak­ka.”