Sain ol­la jou­lun jäl­keen pu­hu­jain­ko­kouk­ses­sa Ou­lus­sa. Us­kon, et­tä se on meil­le pu­hu­ja­vel­jil­le odo­tet­tu ko­koon­tu­mi­nen, jon­ka SRK jär­jes­tää kah­des­ti vuo­des­sa: jou­lun jäl­keen vä­li­päi­vi­nä ja su­vi­seu­ro­jen yh­tey­des­sä.

Aa­mul­la seit­se­män jäl­keen läh­dim­me kol­men muun Kyy­jär­ven pu­hu­ja­vel­jen kans­sa koh­ti Vii­ta­saar­ta, jos­sa nou­sim­me ilois­ten vel­jien seu­raan Jy­väs­ky­läs­tä läh­te­nee­seen bus­siin. Saim­me mat­kal­la kuul­la en­si ke­sän ää­ne­kos­ken su­vi­seu­ro­jen jär­jes­te­lyis­tä use­am­man vel­jen suul­la. Tu­tus­tuin vie­res­sä­ni is­tu­vaan, mi­nul­le uu­teen pu­hu­ja­vel­jeen, jon­ka kans­sa saim­me kes­kus­tel­la ja ja­kaa elä­män sekä pu­hu­jan­teh­tä­vän ko­ke­muk­sia.

En­sim­mäi­sen ker­ran olin mu­ka­na vas­taa­vas­sa ko­kouk­ses­sa vuon­na 1977 Ou­lun van­hal­la rau­ha­yh­dis­tyk­sel­lä. Tuol­loin, te­o­lo­gi­an yli­op­pi­laa­na, kuun­te­lin häm­mäs­tel­len pu­heen­vuo­ro­ja. Ih­met­te­lin sitä raa­ma­tun­tun­te­mus­ta ja Py­hän Hen­gen an­ta­maa vii­saut­ta, jol­la kes­kus­te­lua käy­tiin. En ol­lut kos­kaan ai­kai­sem­min saa­nut ko­kea mi­tään sel­lais­ta. Etu­kä­teen ajat­te­lin ko­kous­ta vä­hän jän­nit­ty­nee­nä, kos­ka en tien­nyt tar­kas­ti, mitä siel­lä ta­pah­tuu. Jän­ni­tys pois­tui jo etei­ses­sä, kun näin iloi­sia vel­jiä ja mo­nil­la oli huu­mo­rin pil­ke sil­mäs­sä. Tun­sin olo­ni lep­poi­sas­sa il­ma­pii­ris­sä ter­ve­tul­leek­si ja hy­väk­si.

Nyt­kin, niin kuin en­sim­mäi­sel­lä ker­ral­la, ih­met­te­lin, et­tä minä saan to­del­la ol­la täs­tä kai­kes­ta ko­koon­tu­mi­sen an­nis­ta osal­li­nen. Et­tä sain ol­la ar­mon kou­lus­sa op­pi­mas­sa Ju­ma­lan val­ta­kun­taa mo­nien vel­jien pu­heen­vuo­ro­jen ja kes­kus­te­lu­jen kaut­ta. Koen, et­tä nämä pu­hu­jain­ko­kouk­set ovat pu­hu­jan teh­tä­vän par­haim­pia puo­lia. Täl­lai­ses­sa isos­sa jou­kos­sa tun­nel­ma on us­koa vah­vis­ta­vaa: voi­mal­li­nen lau­lu, ruok­ki­vat pu­heet ja Py­hän Hen­gen läs­nä­o­lo. Olo on kuin Pie­ta­ril­la Kir­kas­tus­vuo­rel­la: ”Her­ra, mei­dän on täs­sä hyvä ol­la” (Matt.17:4).

Joku saat­taa aja­tel­la, et­tä mei­dän pu­hu­jien on pak­ko osal­lis­tua näi­hin ko­kouk­siin. Sa­mal­la ta­val­la jos­kus on nuo­ril­tam­me ky­sel­ty su­vi­seu­rois­sa, et­tä on­ko tei­dän pak­ko tul­la näi­hin seu­roi­hin. Pak­ko mei­dän ke­nen­kään ei ole seu­rois­sa käy­dä tai us­koa, ei­kä us­ko­mi­nen pa­kol­la on­nis­tu. Se on täy­sin va­paa­eh­toi­nen asia. Me olem­me saa­neet tä­män us­kon lah­jan ai­van Ju­ma­lan ar­mos­ta. Mi­nä­kin läh­din va­paa­eh­toi­ses­ti pu­hu­jain­ko­kouk­seen ja oi­ke­as­taan odo­tin in­nol­la pää­syä sin­ne ja toi­voin et­ten sai­ras­tui­si. Olen jos­kus jou­tu­nut ole­maan pois sai­rau­den täh­den. Sil­loin olen lu­ke­nut leh­des­tä tar­kas­ti alus­tuk­sen, mut­ta ei se ole sama asia kuin pääs­tä pai­kan pääl­le – tun­nel­ma on toi­nen.

Pu­hu­jain­ko­kous­ten kes­kei­sin asia on alus­tus, jos­ta käy­dään yh­tei­nen kes­kus­te­lu. Tänä vuon­na ai­hee­na oli ”Laki ja evan­ke­liu­mi”, joka sopi hy­vin us­kon­puh­dis­tuk­sen juh­la­vuo­den jäl­kei­seen ko­koon­tu­mi­seen. Ju­ma­lan sana oli us­kon­puh­dis­tuk­sen toi­nen pää­pe­ri­aa­te, ja se si­säl­tää lain ja evan­ke­liu­min. Alus­tus on jul­kais­tu päi­vä­mie­hen nu­me­ros­sa 1/2018, ja mie­les­tä­ni se kan­nat­taa lu­kea.

Mi­nul­le jäi it­sel­le­ni ko­kouk­ses­ta hyvä mie­li. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työn ai­ka on edel­leen. Saam­me roh­ke­as­ti ju­lis­taa Py­hän Hen­gen voi­mal­la pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta Jee­suk­sen ni­mes­sä. Vaik­ka maa­il­ma on paha, ei mei­dän tar­vit­se tätä pa­huut­ta voi­vo­tel­la. Me saam­me ol­la pa­han ajan kes­kel­lä Ju­ma­lan va­lo­na ja toi­von lä­het­ti­läi­nä. Mei­dän on hyvä elää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan yh­tey­des­sä, kun meil­lä on us­kon lah­ja sy­dä­mes­sä. Koko ajan olem­me mat­kal­la koh­ti pa­rem­paa, ian­kaik­kis­ta elä­mää.

Mo­nes­ti mie­liim­me jää ko­koon­tu­mi­sis­ta enem­män tun­nel­ma kuin se, mitä kuu­lim­me. En muis­ta pal­jo­a­kaan rak­kaan vel­jen pu­hees­ta tal­vel­la 1978, kun mi­nut ase­tet­tiin pu­hu­jak­si Ja­las­jär­ven Il­ves­jo­el­la ko­ti­seu­rois­sa. Muis­tan si­sa­ret ja vel­jet, jot­ka siu­na­si­vat ja roh­kai­si­vat mi­nua pu­hu­jan teh­tä­vään. Pu­hu­ja­vel­jen isäl­li­nen ja rak­kau­del­li­nen ole­mus on jää­nyt ai­nai­ses­ti mie­liin. Tun­sin ole­va­ni heik­ko­na­kin Tai­vaan Isän lä­hel­lä ja lä­het­tä­mä­nä.

Pu­hu­jan teh­tä­väs­sä olem­me ai­na riip­pu­vai­sia Tai­vaan Isän hy­väs­tä tah­dos­ta. Nöy­ri­nä, mut­ta luot­ta­vai­si­na saam­me teh­dä työ­tä. Ar­mon kou­lus­sa olem­me kaik­ki, niin pu­hu­jat kuin kuu­li­jat. Sii­nä kou­lus­sa huo­no­kin op­pi­las saa hy­vän to­dis­tuk­sen.