Mie­les­tä­ni van­hat vii­sau­det ovat tot­ta las­ten­kas­va­tuk­ses­sa: ”Pie­net lap­set, pie­net mur­heet, isot lap­set, isot mur­heet.” Tai: ”Pie­ni lap­si pol­kee sy­liä, iso sy­dän­tä.”

Nyt, kun lap­sem­me ovat kaik­ki tul­leet täy­si-ikäi­sik­si, muis­te­len kai­hol­la ai­kaa, jol­loin lap­set oli­vat pie­niä ja juok­si­vat kil­van sy­liin. Kai­kil­la oli niin pal­jon asi­aa, et­tei tien­nyt ketä oli­si kuun­nel­lut. Elä­mä oli kii­reis­tä ja usein ajat­te­lin, et­tä mil­loin tämä kii­re lop­puu? Nyt se on lop­pu­nut – lii­an­kin pian! Ajan ra­tas pyö­rii vää­jää­mät­tö­mäs­ti eteen­päin, ei­kä sitä voi py­säyt­tää. Nyt eläk­keel­lä ol­les­sa on mo­nes­ti ol­lut mie­les­sä­ni kol­mas­kin kuu­le­ma­ni sa­non­ta: ”Sil­loin se on pa­ras­ta ol­lut, kun se on ol­lut työ­tä ja tus­kaa.” Tot­ta on tä­mä­kin.

Taak­se­päin kat­so­es­sa, oma kas­va­tus­työ tun­tuu puut­teel­li­sel­ta. Tu­lee poh­dit­tua, mi­ten oli­si voi­nut hoi­taa teh­tä­vän pa­rem­min. Va­li­tet­ta­vas­ti sitä ei kui­ten­kaan voi ot­taa enää uu­sik­si. Sii­hen olen tyy­ty­väi­nen, et­tä yh­teis­kun­ta an­toi mah­dol­li­suu­den puo­li­so­ni ja las­tem­me äi­din hoi­taa lap­sia ko­to­na. It­se olin työ­ni täh­den pal­jon pois­sa. Työ oli mi­nul­le tär­keä. Pi­din sii­tä ja ha­lu­sin hoi­taa sen niin hy­vin kuin osa­sin. Lii­kun­ta­har­ras­teet aut­toi­vat yl­lä­pi­tä­mään ter­veyt­tä. Jos jo­tain ha­lu­ai­sin ta­ka­na ole­vas­ta isän teh­tä­väs­tä elää uu­del­leen, an­tai­sin enem­män ai­kaa lap­sil­le ja per­heel­le.

Jo­kai­sen lap­sen syn­ty­mä on ol­lut iloi­nen asia. Vas­ta­syn­ty­nyt lap­si sy­lis­sään tun­tee ha­vain­nol­li­ses­ti Ju­ma­lan ih­meel­li­sen luo­mis­työn. Sa­mal­la on ru­kouk­sen mie­li vi­a­ton­ta tai­vaan lah­jaa kat­sel­les­sa: ”An­na Ju­ma­la meil­le tai­toa ja ym­mär­rys­tä kas­vat­taa tätä lah­jak­si saa­tua las­ta.”

Yk­si lap­sis­tam­me syn­tyi seu­ra­mat­kal­la. Vein äi­din en­sin Vaa­san syn­ny­tys­lai­tok­sel­le ja olin mu­ka­na syn­ny­tyk­ses­sä. Syn­ny­tys­sa­lis­ta kii­ruh­din heti pi­tä­mään seu­ra­pu­het­ta. Kun pu­hee­ni lo­pus­sa ker­roin iloi­ses­ta per­he­ta­pah­tu­mas­ta, eräs seu­ra­vie­ras lau­sah­ti: ”Nuo jur­va­laa­set tai­taa ol­la ja­los­tet­tu­ja lai­hi­a­laa­sia.” Asuim­me ni­mit­täin sil­loin Jur­vas­sa ja lau­sah­duk­sen ta­ka­na oli aja­tus nuu­kuu­des­ta.

Kun seu­raa­va lap­si syn­tyi, kä­vin ha­ke­mas­sa äi­din ja lap­sen ko­tiin syn­ny­tys­lai­tok­sel­ta. Joim­me ter­ve­tu­lo­kah­vit ko­dis­sam­me, ja mi­nun oli kah­vin jäl­keen kii­reh­dit­tä­vä vii­kok­si seu­ra­kun­nan rip­pi­lei­ril­le. Sil­loin ei isyys­lo­mas­ta pu­hut­tu vie­lä mi­tään. Myö­hem­min sain mi­nä­kin niis­tä naut­tia. Roh­kai­sen­kin tei­tä isiä pi­tä­mään lo­man­ne. Ne ovat hie­no yh­teis­kun­nan an­ta­ma mah­dol­li­suus ja en­nen kaik­kea hie­no asia lap­sel­le, isäl­le it­sel­le, puo­li­sol­le ja koko per­heel­le.

Ai­van eri­tyi­sen yl­lät­tä­vä ja iloi­nen muis­to on jää­nyt sii­tä, kun nuo­rin tyt­töm­me syn­tyi ko­tiin. Aa­mul­la äi­ti he­rä­si ja tun­si voi­mak­kaat su­pis­tuk­set ja he­rät­ti mi­nut soit­ta­maan lää­kä­ril­le. Näin tein­kin. Pian lää­kä­ri tuli ja am­bu­lans­si­hen­ki­lö­kun­ta pe­räs­sä. Lää­kä­ri to­te­si, et­tä nyt syn­ny­te­tään ko­to­na ja täs­sä omas­sa sän­gys­sä. Muut lap­set he­rä­si­vät ja tu­li­vat ih­met­te­le­mään sän­gyn vie­reen, mitä tääl­lä ko­dis­sam­me oi­kein ta­pah­tuu. Se oli var­si­nai­nen per­he­syn­ny­tys il­man suun­ni­tel­maa. Kaik­ki meni hy­vin ja ta­pah­tu­mas­ta jäi meil­le kai­kil­le hie­not muis­tot.

Jo­kai­nen lap­sem­me on yk­si­lö ja ai­nut­ker­tai­nen ih­mi­nen lah­joi­neen ja heik­kouk­si­neen niin kuin me van­hem­mat kas­vat­ta­ji­na. Vai­mo­ni piti tär­ke­ä­nä, et­tä lap­si saa ol­la pal­jon sy­lis­sä. Elä­män luk­sus ei ole laa­tu­a­jas­sa, vaan ar­jen elä­mäs­sä ja van­hem­pien läs­nä­o­los­sa lap­sil­leen. Hie­no­ja yh­tei­siä het­kiä oli­vat su­vi­seu­rois­sa käyn­nit, kyl­py­lä­mat­kat, yh­tei­set ret­ket ja juh­lat.

Jäl­keen­päin aja­tel­tu­na it­se olI­sin ha­lun­nut an­taa lap­sil­le enem­män myön­teis­tä pa­lau­tet­ta, kan­nus­tus­ta ja ke­hu­ja niis­tä vah­vuuk­sis­ta, joi­ta heil­lä on. Tä­hän liit­ty­en luin Hel­sin­gin Sa­no­mis­ta reh­to­ri Vil­le Lai­va­maan mie­len­kiin­toi­sen haas­tat­te­lun: Hän oli en­nen jämp­ti, mut­ta etäi­nen opet­ta­ja, jol­le oli tär­keä pi­tää kou­lu­luok­ka hil­jai­se­na. Sit­ten hän päät­ti teh­dä pie­niä muu­tok­sia, ja suh­de op­pi­lai­siin muut­tui. ”Mi­nus­ta ni­me­no­maan ai­kui­sen on muu­tet­ta­va käy­tös­tään, jos ta­voi­te on, et­tä lap­si muut­taa käy­tös­tään. Lap­sel­le mer­kit­see pal­jon se, kun hän­tä py­säh­tyy kuun­te­le­maan.”

Lai­va­maa ker­too Pro kou­lu-ni­mi­ses­tä hank­kees­ta, jos­sa hyö­dyn­ne­tään uut­ta tut­ki­mus­tie­toa po­si­tii­vi­sen kas­va­tuk­sen me­ne­tel­mäs­tä. Sii­nä on eri­tyi­sen tär­ke­ää an­taa myön­teis­tä pa­lau­tet­ta toi­vo­tus­ta käy­tök­ses­tä ja kes­kit­tyä sen vah­vis­ta­mi­seen. ”Tar­koi­tus ei en­si­si­jai­ses­ti ole re­a­goi­da on­gel­maan, vaan eh­käis­tä nii­tä en­nal­ta ja kes­kit­tyä op­pi­lai­den vah­vuuk­siin. Toki ei-toi­vot­tuun käy­tök­seen, esi­mer­kik­si ki­roi­luun, puu­tu­taan yhä tar­vit­ta­es­sa kes­kus­te­le­mal­la, mut­ta ei ri­pit­tä­mäl­lä tai läk­syt­tä­mäl­lä. Käyt­täy­ty­mi­so­do­tuk­set on kään­net­tä­vä lap­sen kie­lel­le. On an­net­ta­va sel­ke­ät sään­nöt, ku­ten ”au­tan tois­ta” tai ”otan mu­kaan”. Kun lap­si käyt­täy­tyy toi­vo­tus­ti, opet­ta­ja ke­huu hän­tä (HS 11.4.2019 ”Luo­las­ta pois­tu­nut”).

Kun nuo­re­na avi­o­pa­ri­na opis­ke­lim­me Hel­sin­gis­sä, saim­me ko­kea elä­män suu­rim­man ih­meen. Löy­sim­me Ju­ma­lan val­ta­kun­nan. Ju­ma­la siu­na­si meil­le lap­sia ja toi­veem­me on ol­lut, et­tä he var­jel­tui­si­vat us­ko­mas­sa. Tie­dän, et­tä se ei ole mei­dän val­las­sa, vii­sau­des­sa, tai­dos­sa ei­kä voi­mas­sa. Mei­dän heik­kouk­sis­ta ja va­ja­vuuk­sis­ta huo­li­mat­ta Ju­ma­la voi var­jel­la lap­si­am­me us­ko­mas­sa ja joh­dat­taa ne­kin, jot­ka nyt ei­vät us­ko, val­ta­kun­taan­sa. On­nel­li­nen se koti, jos­sa kuu­luu hei­kol­le ja epä­on­nis­tu­neel­le: ”Syn­nit saa us­koa an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä.”

Nyt kas­va­tus­työs­sä on toi­nen vai­he: Las­tem­me tu­ke­mi­nen ja ru­koi­le­mi­nen hei­dän ja lä­heis­ten puo­les­ta, vaa­ri­na ja mum­mu­na ole­mi­nen las­ten­lap­sil­le. Lo­pul­ta kas­va­tus­työ on elä­män­mit­tai­nen pro­ses­si. Mei­tä kas­va­te­taan ja me kas­va­tam­me.