Mil­loin on ol­lut hyvä ol­la? Tä­hän on var­mas­ti eri ih­mi­sil­lä eri­lai­sia vas­tauk­sia. Us­kon, et­tä jo­kai­sen elä­mäs­sä on jos­kus hy­viä het­kiä.

Kun it­se mie­tin tuo­ta ky­sy­mys­tä, aja­tuk­set siir­ty­vät vuo­si­kym­men­ten taak­se. Lap­suu­des­sa oli hyvä ol­la. Hy­vään oloon vai­kut­ti tur­val­li­suu­den tun­ne: van­hem­pa­ni oli­vat lä­hel­lä, ei­kä ol­lut mi­tään pel­ko­ja tai mur­hei­ta. Ai­van eri­tyi­ses­ti mie­lee­ni ovat piir­ty­neet kirk­ko­mat­kat, joi­ta sain teh­dä äi­ti­ni ja isä­ni kans­sa. Ko­ti­kirk­ko­ni ka­tos­sa ole­vat maa­lauk­set lem­pe­ä­kas­voi­sis­ta en­ke­leis­tä ovat iäk­si pai­nu­neet muis­toi­hi­ni.

Lap­suu­den vuo­det ovat van­he­tes­sa­ni saa­neet po­si­tii­vi­sem­man nä­kö­kul­man kuin mitä ne eh­kä to­del­li­suu­des­sa oli­vat­kaan. Olen kuul­lut sa­not­ta­van, et­tä ih­mi­sel­lä on kyky muis­taa hy­vät asi­at ja unoh­taa huo­not asi­at. Sik­si kai ne lap­suu­den ke­sät oli­vat ai­na niin läm­pi­mät ja au­rin­koi­set.

Vih­kies­sä­ni avi­o­pa­ria olen usein sa­no­nut: ”Ju­ma­la on aset­ta­nut tä­män avi­o­lii­ton teil­le, et­tä tei­dän oli­si hyvä ol­la.” Sii­tä huo­li­mat­ta, vaik­ka Ju­ma­la on avi­o­lii­ton aset­ta­nut avi­o­pa­ril­le hy­väk­si ja on­nel­li­sek­si asi­ak­si, ky­sy­tään heil­tä: ”Tah­dot­ko ol­la us­kol­li­nen ja osoit­taa rak­kaut­ta sekä hy­vi­nä et­tä pa­hoi­na päi­vi­nä ai­na kuo­le­maan saak­ka?”

Tuo ky­sy­mys on tar­peel­li­nen. Me ih­mi­set em­me ole täy­del­li­siä, vaan heik­ko­ja ja syn­ti­siä. Avi­o­lii­tos­sa tar­vi­taan rak­kau­den li­säk­si myös tah­toa ra­kas­taa. Syn­nin täh­den se hyvä, jota Ju­ma­la tah­too meil­tä ja jota me ih­mi­set tah­dom­me elä­mäs­säm­me, ei ai­na pää­se to­teu­tu­maan. To­teu­tuu­kin usein se paha, jota em­me tah­do. Jot­ta hyvä to­teu­tui­si, tar­vit­sem­me myös Ju­ma­lan voi­maa, Jee­suk­sen Kris­tuk­sen avuk­sem­me. Hä­net, joka an­taa meil­le syn­ti­sil­le ih­mi­sil­le syn­nit an­teek­si ja aut­taa pa­huu­des­ta hy­vyy­teen.

Hy­vää oloa ta­voi­tel­laan tääl­lä maa­il­mas­sa mo­nil­la kei­noil­la. Nau­tin­non­ha­lu on ny­ky­a­jas­sa yleis­tä. Ajal­li­set nau­tin­not tuo­vat het­ken tyy­dy­tyk­sen, mut­ta ne voi­vat jät­tää ih­mi­sen si­sim­män tyh­jäk­si. Pa­him­mil­laan ne te­ke­vät ih­mi­sen syn­nin or­jak­si. On toi­saal­ta myös pal­jon ilo­nai­hei­ta, jot­ka hoi­ta­vat miel­tä ja sy­dän­tä. Täl­lai­nen voi ol­la vaik­ka­pa tai­de-elä­mys. Ajat­te­len, et­tä ai­toa hy­vää oloa voi tun­tea eri­tyi­ses­ti sil­loin kun te­kee työ­tä, jos­sa saa to­teut­taa lah­jo­ja, joi­ta Ju­ma­la on meil­le an­ta­nut.

Luin vii­me syk­sy­nä Per­hon Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen his­to­ri­a­kir­jaa "Kor­ves­sa pi­tää ve­det vuo­ta­man", kun val­mis­te­lin alus­tus­pu­heen­vuo­roa erää­seen mies­te­nil­taan. Mai­nio kir­ja tem­pa­si mu­kaan­sa. Mi­nua eläh­dyt­ti siel­lä ole­va ker­to­mus, kuin­ka van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­nen kris­til­li­syys tuli Per­hoon. Lai­ti­lan Ant­ti -ni­mi­nen mies oli kaup­pa­mat­kal­laan Kok­ko­las­sa käy­nyt seu­rois­sa. Siel­lä hän oli saa­nut us­koa kaik­ki syn­tin­sä an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Kun hän tuli kort­tee­ri­paik­kaan sa­noi hän ka­ve­ril­leen: ”Nyt mi­nul­la on hyvä ol­la, kun minä oon saa­nut syn­nit an­teek­si.”

Kok­ko­lan mat­kan jäl­keen sai naa­pu­rin Jaak­ko kuul­la, et­tä Ant­ti oli teh­nyt pa­ran­nuk­sen. Hän läh­ti heti aa­mul­la ta­pa­maan Ant­tia, ja hä­net ta­va­tes­saan ky­syi: ”On­ko si­nun nyt hyvä ol­la?” Ant­ti vas­ta­si: ”Joo, minä oon saa­nut syn­nit an­teek­si.” Jaak­ko oli jo kau­an ol­lut he­rän­neel­lä omal­la­tun­nol­la ja sa­noi An­til­le: ”Tee nyt kaik­ki tem­put mi­nul­le, mitä sul­le teh­tiin Kok­ko­las­sa.” Ant­ti pani kä­ten­sä Jaa­kon pään pääl­le ja saar­na­si syn­nit an­teek­si. Sen jäl­keen Jaak­ko läh­ti hy­pel­len ko­tiin­sa ja ker­toi myö­hem­min, et­tä hän juok­si ylä­mä­keä kuin vii­si­vuo­ti­as poi­ka, oli niin ke­vyt ja hyvä ol­la.

Elä­vä us­ko tuo si­sim­pään hy­vän olon, yh­tey­den Ju­ma­laan. Sen se toi per­ho­lai­sil­le An­til­le ja Jaa­kol­le. Sa­moin se on tuo­nut jo­kai­sel­le, joka on saa­nut Ju­ma­lal­ta lah­jan us­koa. Kun sain pa­ran­nuk­sen ar­mon, oli vai­kea py­syä rau­hal­li­se­na, kun tuli niin hyvä ol­la saa­des­sa­ni us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Tai­vaan Isä ava­si ai­van kuin uu­det sil­mät nä­ke­mään tätä elä­mää, kun hän aut­toi ar­mo­val­ta­kun­tan­sa yh­tey­teen.

Ei ole mi­kään ih­me, et­tä ih­mi­set ovat lii­kut­tu­neet saa­des­saan pa­ran­nuk­sen ar­mon ja tun­ties­saan Ju­ma­lan ar­mon kos­ke­tuk­sen. On tun­tu­nut hy­väl­tä, kun Ju­ma­lan an­ta­ma hyvä olo, rau­ha, on aset­tu­nut si­sim­pään asu­maan. Tätä Ju­ma­lan rau­haa ei­vät elä­män huo­not­kaan päi­vät, ah­dis­tuk­set tai mur­heet ota pois. Ar­mo­val­ta­kun­nan kes­kel­lä saa uu­del­leen ja uu­del­leen kuul­la tur­val­li­sen Hy­vän Pai­me­nen ää­nen, joka vah­vis­taa us­koa.

On­nen läh­de on se, et­tä saa elää Ju­ma­lan lä­hel­lä. Us­ko ei kui­ten­kaan rii­pu tun­teis­tam­me. Saam­me tur­val­li­ses­ti us­koa sil­loin­kin, kun elä­män huo­let ja mur­heet ko­et­te­le­vat. Riit­tää kun us­koo.

Pa­rem­paa on vie­lä lu­vas­sa. Sa­nan­las­ku­jen kir­jas­sa (4:18) lu­va­taan: ”Mut­ta van­hurs­kas­ten pol­ku on kuin aa­mu­rus­ko, joka kir­kas­tuu kir­kas­tu­mis­taan sy­dän­päi­vään saak­ka.”