Syys­kuun seit­se­män­te­nä päi­vä­nä vuon­na 1986, nel­jän­nes­vuo­si­sa­dan pre­si­dent­ti­nä toi­mi­neen Ur­ho Kek­ko­sen ark­ku tuo­tiin Hel­sin­gin tuo­mi­o­kirk­koon. Siu­nauk­sen jäl­keen kah­dek­san ken­raa­li­luut­nant­tia kan­toi pre­si­den­tin ar­kun ruu­mi­sau­toon ja kä­ve­li au­ton rin­nal­la Hie­ta­nie­men hau­taus­maal­le. Kaik­ki Hel­sin­gin kir­kon­kel­lot soi­vat koko mat­kan ajan. Hau­ta­jai­set oli­vat koko kan­san su­ru­juh­la. Seu­ra­sin hau­ta­jais­lä­he­tys­tä ra­di­os­ta. Ik­ku­nas­ta­ni nä­kyi rus­kan pu­naa­ma suu­ri pih­la­ja. Li­put lie­hui­vat puo­li­tan­gos­sa.

Pian ra­di­oin­nin jäl­keen tuli ky­lään us­ko­vai­nen van­ha si­sar. Aloin heti koh­ta ku­vail­la vie­raal­le­ni pre­si­den­tin hau­ta­jai­sia. Suo­ras­taan hu­ku­tin hä­net su­ru­tun­nel­mie­ni tul­vaan. Mi­ten kau­an lie­nee mo­no­lo­gi­ni kes­tä­nyt­kään! Yl­lät­tä­en tuo si­sar sa­noi hil­jai­sel­la ää­nel­lä, et­tä hä­nen poi­kan­sa on vas­ti­kään kuol­lut. Jos oli­sin tien­nyt po­jan kuo­le­mas­ta, oli­sin toki käyt­täy­ty­nyt eri ta­val­la. Sil­ti tun­sin it­se­ni maa­il­man tah­dit­to­mim­mak­si ih­mi­sek­si.

Var­maan jo sil­loin, ja mo­nes­ti jäl­keen­päin, on tuo­ta vie­rai­lua muis­tel­les­sa nous­sut mie­lee­ni An­ton Tše­ho­vin no­vel­li Suru, jon­ka ala­ot­si­kok­si kir­jai­li­ja on mer­kin­nyt Ke­nel­le su­rus­ta­ni pu­hui­sin. Köy­hä aju­ri, Jona, odot­taa il­ta­hä­mä­ris­sä kyy­dit­tä­viä. Sa­taa lun­ta. Lumi kuor­rut­taa he­vo­sen ja aju­rin. Lo­pul­ta muu­an yn­seä up­see­ri pyy­tää kyy­tiä. Ohi­kul­ki­jat är­hen­te­le­vät, moit­ti­vat aju­ria ja he­vos­ta. Sät­ti­mi­sen het­kek­si tau­ot­tua Jona sa­noo: ”Mi­nul­ta, tuo­ta, her­ra...kuo­li poi­ka täl­lä vii­kol­la…”

”Hm...No, mi­hin tau­tiin hän kuo­li? Mat­kus­ta­ja sul­kee sil­män­sä ei­kä näy­tä ha­luk­kaal­ta kuun­te­le­maan. Kes­kus­te­lu ty­reh­tyy al­kuun­sa.

Seu­raa­vak­si re­keen nou­see kol­men re­mu­a­van ja ki­roi­le­van nuo­ren mie­hen jouk­ko. Me­ta­kan het­kek­si hie­man vai­men­net­tua Jona vil­kai­see taak­seen ja mu­ti­see: ”Mi­nul­ta kuo­li… tuo­ta...poi­ka täl­lä vii­kol­la…”

”Kaik­ki kuo­lem­me", yk­si heis­tä huo­kaa ys­kän­puus­kas­ta toi­vut­tu­aan.

Jona an­tau­tuu su­run­sa val­taan ja läh­tee aje­le­maan ko­tiin. Ko­to­na hän is­tuu­tuu le­väh­tä­mään suu­ren uu­nin edus­tal­le. Tu­vas­sa on kai­ken­lais­ta vä­keä nuk­ku­mas­sa pit­kin penk­ke­jä ja lat­ti­oi­ta, jopa uu­nin pääl­lä. Eräs nuo­ri aju­ri he­rää ja nou­see nur­kas­taan juo­maan vet­tä. Jona yrit­tää vie­lä ker­ran: ”Mi­nul­ta, veik­ko­se­ni, kuo­li poi­ka...Olet­ko kuul­lut? Täl­lä vii­kol­la sai­raa­las­sa...Sel­lai­nen ta­paus!” Nuo­ri mies ve­tää pei­ton kor­vil­leen ja nu­kah­taa.

Jona pu­keu­tuu ja läh­tee tal­liin. Hän al­kaa ker­toa he­vo­sel­leen po­jan kuo­le­mas­ta. He­vo­nen pu­rek­sii hei­niä, kuun­te­lee ja hen­git­tää läm­pi­mäs­ti aju­rin kä­siin. No­vel­li päät­tyy sa­noi­hin: ”Jona in­nos­tuu ja ker­too sil­le kai­ken.”

Tše­hov ku­vai­lee no­vel­lis­saan Jo­nan aja­tuk­sia. ”Koh­ta on ku­lu­nut viik­ko po­jan kuo­le­mas­ta, mut­ta hän ei ole pu­hu­nut vie­lä kun­nol­la ke­nen­kään kans­sa...Pi­täi­si saa­da pu­hua asi­al­li­ses­ti, ver­kal­leen...Pi­täi­si saa­da ker­toa...Vä­hän­kö hä­nel­lä oli­si nyt pu­hut­ta­vaa…”

Hä­pe­än tuon iäk­kään si­sa­ren vie­rai­lua muis­tel­les­sa sitä, et­tä omien vai­ku­tel­mie­ni ja tun­nel­mie­ni vyö­rys­sä mi­nul­la ei ol­lut ti­laa hä­nen ker­to­muk­sel­leen.

Va­pah­ta­ja, ope­ta mi­nua kuun­te­li­jak­si, jol­le toi­nen ih­mi­nen sai­si pu­hua ”kun­nol­la ja ver­kal­leen”, niin hi­taas­ti, hil­jai­ses­ti ja laa­jas­ti kuin hän tun­tee tar­vet­ta ker­toa.