Äiti oli tullut emännäksi perukkaan, niin kuin Kainuussa on tapana edelleenkin sanoa. Maisemat eivät olleet vielä tuttuja. Perukassa karja pidettiin vapaalaitumella. Toisin sanoen aitoja ei ollut, lehmät saivat mennä sinne, mistä ruokaa löysivät. Syyskesällä sienien aikaan lehmät saattoivat kuljeksia kauaksikin.
Näin oli käynyt silloinkin, kun lehmät eivät tulleet lypsyaikana kotiin, ja äidin piti lähteä niitä etsimään, kuulostelemaan kellon ääniä ja huhuilemaan kutsuhuutoja.
Lehmiä ei alkanut kuulua. Äiti hätääntyi ja eksyi polulta. Uudet kumikengät repeytyivät risuun. Suuntavaisto katosi. Kuului vain syksyisten puiden kohina. Seutu oli jylhää korpea. Joskus huuhkaja huhuili ja karhu vihelsi. Eksyminen oli lähes kauheinta, mikä saattoi tapahtua.
Samalla saloseudulla erään talon pikku tyttö oli karannut pihalta sisarustensa joukosta kevään valoisten juhlapyhien aikaan – oliko helatorstai vai helluntai, en muista – ja löytynyt keskiyöllä hukkuneena Karhurimmestä. Siitäkin äiti kertoi. Huoli oli hänen omassakin mielessään jatkuva. Jos lapsi lähtee pihalta, mihin suuntaan osaa lähteä häntä etsimään. Joka puolella on vain metsää.
Aurinko painui alemmaksi, kohta hiipisi hämärä. Lopulta tutunnäköinen polku tuli eteen, tuttu kellon kalkahtelukin kuului korviin, lehmät löytyivät. Mutta äidin kertomus jäi elämään meidän lasten mieliin: humisevat metsät, jyrkät mäet, syksyiset maat ja mannut, hämärtyvä maisema, pelko siitä, etten löydä enää polkua kotiin.
Oma eksymiskokemukseni liittyy talveen. Maantien takana sakeassa kuusikossa oli ollut sotaharjoitukset. Metsä oli täynnä kovaksi tallautuneita latuja. Lähdimme iltapäivällä siskojeni kanssa kävelemään laduille. Teltan pohjilta saattoi joskus löytyä jotain, jos ei muuta niin tuliaisina äidille kuivia koivupilkkeitä hellapuiksi.
Yhtäkkiä ladut alkoivat näyttää kovin samanlaisilta. Niitä risteili paksujen kuusten ympärillä joka suuntaan. Mikä niistä johti maantielle ja kotiin? Pakkanen kiristyi iltaa kohti. Talvipäivä oli lyhyt. Järeät kuusenrungot ja kenkien alla narskuvat ladut, taivas korkealla. Pikkusisko alkoi itkeä. Säntäilimme ympäriinsä. Onneksi meitä johdatettiin oikeaan suuntaan ja ajauduimme maantietä ja kylää kohti.
Kerran aikuisiällä olin mustikassa ihan tutulla seudulla. Metsäkone oli jättänyt maastoon jäljen. Jälki oli jo nurmettunut, ja luulin sitä entiselle suomaallemme johtavaksi kärrytieksi.
Äkkiä näin edessäni vanhan hakkuuaukean ja sähkölinjan, jollaisia kuvittelemassani oikeassa maisemassa ei pitänyt olla. Minulle tuli kumma olo. Piti istua alas mättäälle miettimään, kumpi on väärässä, minä vai maisema. Onneksi koira alkoi haukahdella kylällä, ja tajusin metsäkoneen jotoksen harhauttaneen minut: en ollutkaan oikealla tiellä.
Miten ihana on eksyksissä olevalle tuttu ääni: kulje tähän suuntaan. Tai valo, joka loistaa tutusti: tule tänne päin. Täällä on koti.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys