Äi­ti oli tul­lut emän­näk­si pe­ruk­kaan, niin kuin Kai­nuus­sa on ta­pa­na edel­leen­kin sa­noa. Mai­se­mat ei­vät ol­leet vie­lä tut­tu­ja. Pe­ru­kas­sa kar­ja pi­det­tiin va­paa­lai­tu­mel­la. Toi­sin sa­no­en ai­to­ja ei ol­lut, leh­mät sai­vat men­nä sin­ne, mis­tä ruo­kaa löy­si­vät. Syys­ke­säl­lä sie­nien ai­kaan leh­mät saat­toi­vat kul­jek­sia kau­ak­si­kin.

Näin oli käy­nyt sil­loin­kin, kun leh­mät ei­vät tul­leet lyp­sy­ai­ka­na ko­tiin, ja äi­din piti läh­teä nii­tä et­si­mään, kuu­los­te­le­maan kel­lon ää­niä ja hu­hui­le­maan kut­su­huu­to­ja.

Leh­miä ei al­ka­nut kuu­lua. Äi­ti hä­tään­tyi ja ek­syi po­lul­ta. Uu­det ku­mi­ken­gät re­pey­tyi­vät ri­suun. Suun­ta­vais­to ka­to­si. Kuu­lui vain syk­syis­ten pui­den ko­hi­na. Seu­tu oli jyl­hää kor­pea. Jos­kus huuh­ka­ja hu­hui­li ja kar­hu vi­hel­si. Ek­sy­mi­nen oli lä­hes kau­hein­ta, mikä saat­toi ta­pah­tua.

Sa­mal­la sa­lo­seu­dul­la erään ta­lon pik­ku tyt­tö oli ka­ran­nut pi­hal­ta si­sa­rus­ten­sa jou­kos­ta ke­vään va­lois­ten juh­la­py­hien ai­kaan – oli­ko he­la­tors­tai vai hel­lun­tai, en muis­ta – ja löy­ty­nyt kes­kiy­öl­lä huk­ku­nee­na Kar­hu­rim­mes­tä. Sii­tä­kin äi­ti ker­toi. Huo­li oli hä­nen omas­sa­kin mie­les­sään jat­ku­va. Jos lap­si läh­tee pi­hal­ta, mi­hin suun­taan osaa läh­teä hän­tä et­si­mään. Joka puo­lel­la on vain met­sää.

Au­rin­ko pai­nui alem­mak­si, koh­ta hii­pi­si hä­mä­rä. Lo­pul­ta tu­tun­nä­köi­nen pol­ku tuli eteen, tut­tu kel­lon kal­kah­te­lu­kin kuu­lui kor­viin, leh­mät löy­tyi­vät. Mut­ta äi­din ker­to­mus jäi elä­mään mei­dän las­ten mie­liin: hu­mi­se­vat met­sät, jyr­kät mäet, syk­syi­set maat ja man­nut, hä­mär­ty­vä mai­se­ma, pel­ko sii­tä, et­ten löy­dä enää pol­kua ko­tiin.

Oma ek­sy­mis­ko­ke­muk­se­ni liit­tyy tal­veen. Maan­tien ta­ka­na sa­ke­as­sa kuu­si­kos­sa oli ol­lut so­ta­har­joi­tuk­set. Met­sä oli täyn­nä ko­vak­si tal­lau­tu­nei­ta la­tu­ja. Läh­dim­me il­ta­päi­väl­lä sis­ko­je­ni kans­sa kä­ve­le­mään la­duil­le. Tel­tan poh­jil­ta saat­toi jos­kus löy­tyä jo­tain, jos ei muu­ta niin tu­li­ai­si­na äi­dil­le kui­via koi­vu­pilk­kei­tä hel­la­puik­si.

Yh­täk­kiä la­dut al­koi­vat näyt­tää ko­vin sa­man­lai­sil­ta. Nii­tä ris­tei­li pak­su­jen kuus­ten ym­pä­ril­lä joka suun­taan. Mikä niis­tä joh­ti maan­tiel­le ja ko­tiin? Pak­ka­nen ki­ris­tyi il­taa koh­ti. Tal­vi­päi­vä oli ly­hyt. Jä­re­ät kuu­sen­run­got ja ken­kien al­la nars­ku­vat la­dut, tai­vas kor­ke­al­la. Pik­ku­sis­ko al­koi it­keä. Sän­täi­lim­me ym­pä­riin­sä. On­nek­si mei­tä joh­da­tet­tiin oi­ke­aan suun­taan ja ajau­duim­me maan­tie­tä ja ky­lää koh­ti.

Ker­ran ai­kui­si­äl­lä olin mus­ti­kas­sa ihan tu­tul­la seu­dul­la. Met­sä­ko­ne oli jät­tä­nyt maas­toon jäl­jen. Jäl­ki oli jo nur­met­tu­nut, ja luu­lin sitä en­ti­sel­le suo­maal­lem­me joh­ta­vak­si kär­ry­tiek­si.

Äk­kiä näin edes­sä­ni van­han hak­kuu­au­ke­an ja säh­kö­lin­jan, jol­lai­sia ku­vit­te­le­mas­sa­ni oi­ke­as­sa mai­se­mas­sa ei pi­tä­nyt ol­la. Mi­nul­le tuli kum­ma olo. Piti is­tua alas mät­tääl­le miet­ti­mään, kum­pi on vää­räs­sä, minä vai mai­se­ma. On­nek­si koi­ra al­koi hau­kah­del­la ky­läl­lä, ja ta­ju­sin met­sä­ko­neen jo­tok­sen har­haut­ta­neen mi­nut: en ol­lut­kaan oi­ke­al­la tiel­lä.

Mi­ten iha­na on ek­syk­sis­sä ole­val­le tut­tu ää­ni: kul­je tä­hän suun­taan. Tai valo, joka lois­taa tu­tus­ti: tule tän­ne päin. Tääl­lä on koti.