Vesa Kum­pu­la

Läh­dim­me ly­hy­el­le ryh­mä­mat­kal­le vai­mo­ni kans­sa. Jos­tain syys­tä ajat­te­lin, et­tä tus­kin ke­nel­lä­kään muul­la ryh­mään kuu­lu­val­la on niin suur­ta per­het­tä kuin meil­lä. En myös­kään ha­lun­nut ker­toa, et­tä meil­lä on vii­si­tois­ta las­ta.

Pe­ril­lä mat­ka­koh­tees­sa tu­tus­tuin mo­niin per­hee­ni­siin ja ky­syin erääl­tä isäl­tä, on­ko hä­nel­lä lap­sia. Hän ker­toi, et­tä heil­lä on kuu­si­tois­ta las­ta. Tu­lin sii­hen tu­lok­seen, et­tä pa­rem­pi ol­la ky­se­le­mät­tä muil­ta. Jo­ten­kin oma vii­si­tois­ta­lap­si­nen per­he sa­mal­la ku­tis­tui.

Is­tuin pa­luu­mat­kal­la len­to­ko­nees­sa erään toi­sen per­hee­ni­sän lä­hie­täi­syy­del­lä. Kes­kus­te­lin hä­nen kans­saan ja ky­syin lo­pul­ta hä­nel­tä hei­dän per­hees­tään. Hän ker­toi mi­nul­le, et­tä heil­lä on kuu­si­tois­ta las­ta. Niin…

Suur­per­heen ar­keen kuu­luu pal­jon työ­tä ja vai­vaa. Vas­ta­pai­no­na on pal­jon iloa ja rak­kaut­ta. Jo­kai­sen lap­sen en­sim­mäi­nen hymy, en­sim­mäi­nen sana, en­sim­mäi­nen as­kel oli­vat ai­na suu­ren ih­met­te­lyn ja ihas­te­lun ai­he koko per­heel­le. Las­ten kas­vuun, kou­lun­käyn­tiin, nuo­ruu­teen ja it­se­näis­ty­mi­seen liit­ty­vät asi­at si­säl­tä­vät pal­jon iloi­sia ja mu­ka­via muis­to­ja. Var­maan moni van­hem­pi huo­maa, kuin­ka elä­män ro­soi­set asi­at unoh­tu­vat ajan kans­sa. Hyvä näin.

Per­heen ruuh­ka­vuo­si­na saim­me pal­jon yh­teis­kun­nan apua, ko­din­hoi­to­jär­jes­tel­mä toi­mi. Kuo­puk­sen syn­ty­män ai­kaan olim­me hil­jat­tain muut­ta­neet asu­maan eri paik­ka­kun­nal­le. Vai­mo oli hy­vis­sä ajoin il­moit­ta­nut kun­nal­le, et­tä tar­vit­sem­me ko­din­hoi­ta­jaa, kun lap­sem­me syn­tyy. Sii­nä toi­vos­sa elim­me, oli­han se jär­jes­ty­nyt ai­na edel­li­sel­lä­kin paik­ka­kun­nal­la.

Lap­sem­me syn­ty­män jäl­keen soi­tin kun­nan­vi­ras­toon ja ker­roin, et­tä nyt sitä apua tar­vi­taan. Vas­taus tyr­mis­tyt­ti. Var­maan saa­ma­ni vas­taus ei ol­lut edes eet­ti­ses­ti ja am­ma­til­li­ses­ti oi­kein. Ei heil­tä saa apua, kos­ka on­gel­ma on it­se ai­heu­tet­tu. Pi­täi­si miet­tiä jo etu­kä­teen, mis­tä ko­din­hoi­to­a­pua saa tuos­sa ti­lan­tees­sa. En kyl­lä ol­lut val­mis­tau­tu­nut tuo­hon vas­tauk­seen, kos­ka ajat­te­lin, et­tä lap­sen syn­ty­mä on iloi­nen ja po­si­tii­vi­nen asia.

Jos­tain ih­meel­li­ses­tä syys­tä mi­nul­le an­net­tiin tuo­hon ti­lan­tee­seen rau­hal­li­nen mie­li. Ru­pe­sin pu­he­li­mes­sa poh­ti­maan noi­ta kah­ta sa­naa: "it­se ai­heu­tet­tu". Poh­din ää­neen, mi­ten­hän on al­ko­ho­li­per­heen on­gel­mat, ovat­ko­han ne it­se ai­heu­tet­tu­ja. Lu­et­te­lin mui­ta­kin asi­oi­ta, jot­ka saat­ta­vat ol­la it­se ai­heu­tet­tu­ja ja so­si­aa­li­puo­len re­surs­sit me­ne­vät nii­hin koh­tei­siin. Kes­kus­te­lus­sa ta­pah­tui kään­ne. Eh­kä vir­kai­li­ja huo­ma­si pu­hu­neen­sa sel­lais­ta, min­kä ei kes­tä tul­la päi­vän­va­loon. Hän il­moit­ti, et­tä ko­din­hoi­ta­ja tu­lee vä­lit­tö­mäs­ti per­hee­seem­me. Saim­me kol­mek­si päi­väk­si eri­no­mais­ta pal­ve­lua.

Lap­set syn­ty­vät yleen­sä yk­si ker­ral­laan. Tie­tys­ti voi syn­tyä kak­so­set tai kol­mo­set, mut­ta se on har­vi­nai­sem­paa. Jo­kai­nen lap­si on oma yk­si­lön­sä ja per­soo­nan­sa. Suur­per­hees­sä­kään ei ole kah­ta sa­man­lais­ta las­ta. En suur­per­heen isä­nä ole aja­tel­lut per­het­tä­ni mas­sa­na, vaan olen aja­tel­lut lap­sia yk­si­löi­nä. Jo­kai­sen lap­sen eri­tyis­piir­teet ovat mie­les­sä, kun ajat­te­len hei­tä. Eh­kä tun­nis­tan lap­se­ni lah­jak­kuu­det ja heik­kou­det. Mie­tin usein sitä, mi­ten voi­sin tu­kea hei­tä elä­mäs­sä, vaik­ka jo­kai­nen on jo ai­kui­nen.

It­se­kin suur­per­hees­sä kas­va­nee­na mi­nul­le iso per­he oli luon­nol­li­nen asia. Olin kuul­lut lap­ses­ta as­ti ope­tuk­sen sii­tä, et­tä lap­set ovat Ju­ma­lan lah­ja ja myös, et­tä lap­si tuo ruu­an tul­les­saan. Tänä päi­vä­nä ajat­te­len, et­tä lap­si tuo pal­jon enem­män kuin ruu­an tul­les­saan. Kyl­lä lap­si tuo ilon, rak­kau­den ja siu­nauk­sen tul­les­saan. Luu­len­pa, et­tä oli­pa per­he pie­ni tai iso, tuo nä­kö­a­la pä­tee.

Je­re­mi­aan kir­jaan on tal­len­net­tu kir­je, joka lä­he­tet­tiin pak­ko­siir­to­lai­suu­des­sa asu­val­le kan­sal­le:

"Her­ra Se­ba­ot, Is­ra­e­lin Ju­ma­la, sa­noo kai­kil­le pak­ko­siir­to­lai­sil­le, jot­ka hän on siir­tä­nyt Je­ru­sa­le­mis­ta Ba­by­lo­ni­aan: Ra­ken­ta­kaa ta­lo­ja ja aset­tu­kaa nii­hin asu­maan! Is­tut­ta­kaa puu­tar­ho­ja ja naut­ti­kaa nii­den he­del­mis­tä! Ot­ta­kaa it­sel­len­ne vai­mot, syn­ty­köön teil­le poi­kia ja tyt­tä­riä! Ot­ta­kaa po­jil­len­ne­kin vai­mot ja nait­ta­kaa tyt­tä­ren­ne, et­tä he sai­si­vat poi­kia ja tyt­tä­riä. Li­sään­ty­kää, äl­kää vä­hen­ty­kö! Toi­mi­kaa sen kau­pun­gin par­haak­si, jo­hon minä olen tei­dät siir­tä­nyt. Ru­koil­kaa sen puo­les­ta Her­raa, sil­lä sen me­nes­tys on tei­dän­kin me­nes­tyk­sen­ne. Mi­nul­la on omat suun­ni­tel­ma­ni tei­tä var­ten, sa­noo Her­ra. Mi­nun aja­tuk­se­ni ovat rau­han ei­vät­kä tu­hon aja­tuk­sia: minä an­nan teil­le tu­le­vai­suu­den ja toi­von.” (Jer. 29:4–7, 11.)

Tämä Je­re­mi­aan kir­jan koh­ta on hy­vin pu­hut­te­le­va ja py­säyt­tä­vä. Sii­nä luo­daan tu­le­vai­suu­den us­koa. Tie­dän, et­tä mo­net per­heet ki­pui­le­vat lap­si­a­si­an kans­sa – ja niin it­se­kin ki­pui­lin. Ei ai­na ole ol­lut help­po tyy­tyä Ju­ma­lan tah­toon. Ha­lu­ai­sin kui­ten­kin roh­kais­ta luot­ta­maan Ju­ma­lan ja hä­nen tah­toon­sa. Ei per­he läh­tö­koh­tai­ses­ti ole taak­ka. Se on siu­naus.