Sain palautetta edellisestä blogistani, ja se sai minut pohtimaan laajemmin lähimmäisten kohtaamista. Palautteessa oli seuraavanlainen kappale:
”Kuinka me erityisesti nykyisen yksilöllisyyden ihannoinnin aikakaudella valikoimmekaan myös uskovaisista ihmiset, joita tervehdimme ja joita huomioimme, saati ystäviksi kelpuutamme! Jeesuksen esimerkin mukaisesti emme toimi silloin hyvin ja oikein.”
Nuoruudessani jouduin erikoiseen tilanteeseen, kun yksi ystäväni osoittautui homoksi. Asia oli minulle uusi enkä tiennyt, miten suhtautuisin siihen. Tuolloin ja monia vuosikymmeniä myöhemminkään asiasta ei juuri keskusteltu. Ei silloin puhuttu siitä, mikä ero on taipumuksella ja homouden harjoittamisella. Sain keskustella asiasta toisten uskovaisten kanssa ja se avasi ymmärrystäni. Tärkeintä oli se, että ystävät eivät häntä hyljänneet, vaan halusivat tukea häntä uskon tiellä.
Tiedän, että vielä tänäkin aikana asia on vaikea. Sellaisen ihmisen, jolla on tuo taipumus, voi olla vaikea sitä itsessään hyväksyä ja siitä puhua. Saattaa olla myös vaikea tyytyä Taivaan Isän tahtoon. On paljon muitakin tilanteita, jossa ihminen joutuu kysymään, mikä on Kaikkivaltiaan tahto.
Jumalan tahto tulee esille ns. pienoisevankeliumissa. Johanneksen evankeliumin kolmannessa luvussa on seuraava Jeesuksen opetus: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”
Meille ihmisille on vaikea kysymys ratkaista, kuuntelemmeko enemmän Jumalan ääntä kuin ihmisen ääntä. Jumala on luvannut siunata kuuliaiset lapset. Siihen saamme luottaa.
Minulle palautteen antanut henkilö halusi kiinnittää huomion tärkeään asiaan. Jaammeko ihmisiä erilaisiin ryhmiin ja kelpuutammeko vain mielestämme ”hyvät”, omiksi ystäviksemme? Kuka on lähimmäisemme?
Jumalan sanan opetus lähimmäisen rakastamisesta tulee esille selvästi rakkauden kaksoiskäskyssä: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Matt. 22:37,39.)
Luin hämmentyneenä Facebookista erästä keskustelua, jossa käsiteltiin toisten uskovaisten kiusaamaksi joutumista. Kerrotut tapaukset olivat tapahtuneet rippikoululeirillä ja opistossa. Jäin miettimään, miten tästä aihepiiristä voisi keskustella. Varmaan sellainen, jolla on asiasta henkilökohtaista kokemusta, voisi kirjoittaa siitä esimerkiksi blogin.
Kun kirjoitin blogitekstin aiheesta ”Yksin”, jäin itse pohtimaan myös sitä vaihtoehtoa, että mitä sitten, kun asiat eivät menekään niin onnellisesti, kuin kertomassani tapauksessa. Elämän on kuitenkin jatkuttava ja jälleen tulemme siihen uskovaiselle tuttuun asiaan, että on kuitenkin yksi, joka muistaa ja rukoilee puolestamme.
On tärkeää tiedostaa, että kiusaaminen on väärin. Se on rikkomus sekä lähimmäistä että Jumalaa vastaan. Jumalan sana opettaa myös korjaamaan asiat. Molemmat, sekä kiusaaja että kiusatuksi tullut, voivat Jumalalta pyytää voimaa siihen, että jaksaisivat ottaa asian puheeksi. Evankeliumi antaa voimaa myös unohtaa asian ja palauttaa rakkauden.
Jumalan luomistyö on täydellistä, silloinkin, kun inhimillisinä ihmisinä näemme ympärillämme erilaisuutta. Koen sykähdyttävinä hetkinä tilanteet, kun kohtaan down-pojan tai tytön, joka aidosti hymyillen kysyy: mitä kuuluu? Heistä kumpuaa aito lähimmäisenrakkaus ja välittäminen.
Peili
Katson peiliin
ja näen omat kasvoni.
Kysyn itseltäni,
miten niin kuin
omasta mielestäsi
olet onnistunut
lähimmäisesi kohtaamisessa.
Katse laskeutuu,
näen oman sydämeni
mustuuden ja kylmyyden,
epäonnistumiseni.
Heikosti on mennyt.
Mieleeni tulee
hiljaisena huminana
Jumalan sanan opetus;
syntisenä vanhurskas.
Nostan katseeni peiliin.
Nyt näen peilissä
kahdet kasvot.
Toiset kasvot
ovat täynnä
armoa ja laupeutta.
Vesa Kumpula
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys