Sain pa­lau­tet­ta edel­li­ses­tä blo­gis­ta­ni, ja se sai mi­nut poh­ti­maan laa­jem­min lä­him­mäis­ten koh­taa­mis­ta. Pa­laut­tees­sa oli seu­raa­van­lai­nen kap­pa­le:

”Kuin­ka me eri­tyi­ses­ti ny­kyi­sen yk­si­löl­li­syy­den ihan­noin­nin ai­ka­kau­del­la va­li­koim­me­kaan myös us­ko­vai­sis­ta ih­mi­set, joi­ta ter­veh­dim­me ja joi­ta huo­mi­oim­me, saa­ti ys­tä­vik­si kel­puu­tam­me! Jee­suk­sen esi­mer­kin mu­kai­ses­ti em­me toi­mi sil­loin hy­vin ja oi­kein.”

Nuo­ruu­des­sa­ni jou­duin eri­koi­seen ti­lan­tee­seen, kun yk­si ys­tä­vä­ni osoit­tau­tui ho­mok­si. Asia oli mi­nul­le uu­si en­kä tien­nyt, mi­ten suh­tau­tui­sin sii­hen. Tuol­loin ja mo­nia vuo­si­kym­me­niä myö­hem­min­kään asi­as­ta ei juu­ri kes­kus­tel­tu. Ei sil­loin pu­hut­tu sii­tä, mikä ero on tai­pu­muk­sel­la ja ho­mou­den har­joit­ta­mi­sel­la. Sain kes­kus­tel­la asi­as­ta tois­ten us­ko­vais­ten kans­sa ja se ava­si ym­mär­rys­tä­ni. Tär­kein­tä oli se, et­tä ys­tä­vät ei­vät hän­tä hyl­jän­neet, vaan ha­lu­si­vat tu­kea hän­tä us­kon tiel­lä.

Tie­dän, et­tä vie­lä tä­nä­kin ai­ka­na asia on vai­kea. Sel­lai­sen ih­mi­sen, jol­la on tuo tai­pu­mus, voi ol­la vai­kea sitä it­ses­sään hy­väk­syä ja sii­tä pu­hua. Saat­taa ol­la myös vai­kea tyy­tyä Tai­vaan Isän tah­toon. On pal­jon mui­ta­kin ti­lan­tei­ta, jos­sa ih­mi­nen jou­tuu ky­sy­mään, mikä on Kaik­ki­val­ti­aan tah­to.

Ju­ma­lan tah­to tu­lee esil­le ns. pie­noi­se­van­ke­liu­mis­sa. Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min kol­man­nes­sa lu­vus­sa on seu­raa­va Jee­suk­sen ope­tus: ”Ju­ma­la on ra­kas­ta­nut maa­il­maa niin pal­jon, et­tä an­toi ai­no­an Poi­kan­sa, jot­tei yk­si­kään, joka hä­neen us­koo, jou­tui­si ka­do­tuk­seen, vaan sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män.”

Meil­le ih­mi­sil­le on vai­kea ky­sy­mys rat­kais­ta, kuun­te­lem­me­ko enem­män Ju­ma­lan ään­tä kuin ih­mi­sen ään­tä. Ju­ma­la on lu­van­nut siu­na­ta kuu­li­ai­set lap­set. Sii­hen saam­me luot­taa.

Mi­nul­le pa­laut­teen an­ta­nut hen­ki­lö ha­lu­si kiin­nit­tää huo­mi­on tär­ke­ään asi­aan. Jaam­me­ko ih­mi­siä eri­lai­siin ryh­miin ja kel­puu­tam­me­ko vain mie­les­täm­me ”hy­vät”, omik­si ys­tä­vik­sem­me? Kuka on lä­him­mäi­sem­me?

Ju­ma­lan sa­nan ope­tus lä­him­mäi­sen ra­kas­ta­mi­ses­ta tu­lee esil­le sel­väs­ti rak­kau­den kak­sois­käs­kys­sä: "Ra­kas­ta Her­raa, Ju­ma­laa­si, koko sy­dä­mes­tä­si, koko sie­lus­ta­si ja mie­les­tä­si. Ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si.” (Matt. 22:37,39.)

Luin häm­men­ty­nee­nä Fa­ce­boo­kis­ta eräs­tä kes­kus­te­lua, jos­sa kä­si­tel­tiin tois­ten us­ko­vais­ten kiu­saa­mak­si jou­tu­mis­ta. Ker­ro­tut ta­pauk­set oli­vat ta­pah­tu­neet rip­pi­kou­lu­lei­ril­lä ja opis­tos­sa. Jäin miet­ti­mään, mi­ten täs­tä ai­he­pii­ris­tä voi­si kes­kus­tel­la. Var­maan sel­lai­nen, jol­la on asi­as­ta hen­ki­lö­koh­tais­ta ko­ke­mus­ta, voi­si kir­joit­taa sii­tä esi­mer­kik­si blo­gin.

Kun kir­joi­tin blo­gi­teks­tin ai­hees­ta ”Yk­sin”, jäin it­se poh­ti­maan myös sitä vaih­to­eh­toa, et­tä mitä sit­ten, kun asi­at ei­vät me­ne­kään niin on­nel­li­ses­ti, kuin ker­to­mas­sa­ni ta­pauk­ses­sa. Elä­män on kui­ten­kin jat­kut­ta­va ja jäl­leen tu­lem­me sii­hen us­ko­vai­sel­le tut­tuun asi­aan, et­tä on kui­ten­kin yk­si, joka muis­taa ja ru­koi­lee puo­les­tam­me.

On tär­ke­ää tie­dos­taa, et­tä kiu­saa­mi­nen on vää­rin. Se on rik­ko­mus sekä lä­him­mäis­tä et­tä Ju­ma­laa vas­taan. Ju­ma­lan sana opet­taa myös kor­jaa­maan asi­at. Mo­lem­mat, sekä kiu­saa­ja et­tä kiu­sa­tuk­si tul­lut, voi­vat Ju­ma­lal­ta pyy­tää voi­maa sii­hen, et­tä jak­sai­si­vat ot­taa asi­an pu­heek­si. Evan­ke­liu­mi an­taa voi­maa myös unoh­taa asi­an ja pa­laut­taa rak­kau­den.

Ju­ma­lan luo­mis­työ on täy­del­lis­tä, sil­loin­kin, kun in­hi­mil­li­si­nä ih­mi­si­nä nä­em­me ym­pä­ril­läm­me eri­lai­suut­ta. Koen sy­käh­dyt­tä­vi­nä het­ki­nä ti­lan­teet, kun koh­taan down-po­jan tai ty­tön, joka ai­dos­ti hy­myil­len ky­syy: mitä kuu­luu? Heis­tä kum­pu­aa ai­to lä­him­mäi­sen­rak­kaus ja vä­lit­tä­mi­nen.

Pei­li

Kat­son pei­liin
ja näen omat kas­vo­ni.
Ky­syn it­sel­tä­ni,
mi­ten niin kuin
omas­ta mie­les­tä­si
olet on­nis­tu­nut
lä­him­mäi­se­si koh­taa­mi­ses­sa.

Kat­se las­keu­tuu,
näen oman sy­dä­me­ni
mus­tuu­den ja kyl­myy­den,
epä­on­nis­tu­mi­se­ni.
Hei­kos­ti on men­nyt.

Mie­lee­ni tu­lee
hil­jai­se­na hu­mi­na­na
Ju­ma­lan sa­nan ope­tus;
syn­ti­se­nä van­hurs­kas.

Nos­tan kat­see­ni pei­liin.
Nyt näen pei­lis­sä
kah­det kas­vot.
Toi­set kas­vot
ovat täyn­nä
ar­moa ja lau­peut­ta.

Vesa Kum­pu­la