Vesa Kum­pu­la

Lau­an­tai-il­lan kes­kus­te­lu ys­tä­vä­ni luo­na oh­jau­tui elä­män­muu­tok­siin. Ys­tä­vä ker­toi, mil­loin hän kävi en­sim­mäi­sen ker­ran rau­ha­nyh­dis­tyk­sen seu­rois­sa.

Erään ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen jäl­keen kir­kon ovel­la ja­et­tiin esit­tei­tä rau­ha­nyh­dis­tyk­sen syys­seu­rois­ta, ja sel­lai­sen esit­teen joh­dat­ta­ma­na ys­tä­vä­ni päät­ti men­nä rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le. Mo­nes­ti ul­ko­puo­li­nen saat­taa miet­tiä, voi­ko seu­roi­hin men­nä pel­käs­tään ute­li­ai­suu­des­ta. En­sim­mäi­set ys­tä­vä­ni rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä koh­taa­mat ih­mi­set roh­kai­si­vat hän­tä jää­mään seu­roi­hin ja pyy­si­vät ys­tä­väl­li­ses­ti hän­tä is­tu­maan vie­reen­sä.

”Ha­lu­sin kui­ten­kin men­nä yk­sin. Is­tuin seu­ra­sa­lin ta­ka­sei­näl­lä ole­vaan penk­kiin ja seu­ra­sin, mitä tääl­lä ta­pah­tuu.”

En­sim­mäis­tä ker­taa seu­rois­sa ole­va ei luon­nol­li­ses­ti tie­dä seu­ra­oh­jel­maa. Myös pu­hees­sa esiin­ty­vät us­ko­vai­sel­le tu­tut asi­at tun­tu­vat vie­rail­ta. Pu­hu­ja voi pu­hees­saan lai­na­ta vir­ren sa­no­ja, ja kuu­li­jat voi­vat pyy­tää omal­le koh­dal­leen evan­ke­liu­min siu­nauk­sen nos­ta­mal­la kät­tä ylös – ne­kin voi­vat ol­la ul­ko­puo­li­sel­le ou­to­ja asi­oi­ta.

”Ih­met­te­lin, kun seu­ra­pu­heen ai­ka­na jot­kut nos­ti­vat kä­den ylös. Mie­tin, kum­pi käsi pi­tää nos­taa ja mitä se tar­koit­taa.”

Seu­ra­käy­tän­nöt ovat eri paik­ka­kun­nil­la jok­seen­kin sa­man­lai­set. Sen voi to­de­ta, kun käy ko­ti­sii­o­nin ul­ko­puo­lel­la seu­rois­sa. Usein pu­hu­jat me­ne­vät vä­li­a­jal­la sa­kas­tiin, ja jos joku ha­lu­ai­si kes­kus­tel­la, sii­hen ei ole vält­tä­mät­tä mah­dol­li­suut­ta. Joil­la­kin paik­ka­kun­nil­la täs­tä käy­tän­nös­tä on­kin luo­vut­tu.

”Seu­ra­pu­hees­sa lai­nat­tiin joi­tain vir­ren sä­keis­tö­jä. Kir­joi­tin noi­ta vir­ren sä­kei­tä käyn­ti­kort­tie­ni ta­ka­puo­lel­le. Oli­sin ha­lun­nut ky­syä pu­hu­jal­ta nois­ta vir­ren sä­keis­töis­tä, mut­ta pu­hu­jat me­ni­vät vä­li­a­jal­la jo­hon­kin huo­nee­seen, ka­bi­net­tiin.”

Pu­hu­jat käyt­ti­vät mo­nes­ti us­ko­vai­sil­le tut­tu­ja sa­non­to­ja ja kä­sit­tei­tä. Pal­jon seu­rois­sa käy­neet tie­tä­vät, mitä tar­koi­te­taan ko­ti­sii­o­nil­la tai Kris­tuk­sen kirk­ko­lail­la.

”Aloin käy­dä seu­rois­sa muu­al­la­kin. Kä­vin ko­ti­paik­ka­kun­ta­ni li­säk­si lä­hi­rau­ha­nyh­dis­tyk­sen seu­rois­sa. Kuun­te­lin pu­hei­ta, ja mi­nul­la oli edel­leen mo­nia ky­sy­myk­siä. Aloin ih­me­tel­lä, mik­si seu­ra­pu­heis­sa mai­ni­taan sana 'veri'. Myö­hem­min tut­kin Sii­o­nin lau­lu­ja ja to­te­sin, et­tä noin puo­les­sa lau­luis­ta esiin­tyi sana veri. Seu­rois­sa myös pu­hut­tiin ko­ti­sii­o­nis­ta. En osan­nut yh­dis­tää sitä mi­hin­kään, mut­ta päät­te­lin, et­tä se on joku ko­to­na ole­va esi­ne, esi­mer­kik­si iko­ni. Eräis­sä seu­rois­sa pu­hut­tiin Kris­tuk­sen kirk­ko­lais­ta. Ajat­te­lin, et­tä se var­maan tar­koit­taa sel­lais­ta sään­tö­kir­jaa, jos­sa ker­ro­taan mitä saa teh­dä ja mitä ei. Seu­ro­jen vä­li­a­jal­la me­nin usein sel­lai­siin pöy­tiin is­tu­maan, jois­sa oli mui­ta­kin. Esit­te­lin ai­na it­se­ni. En osan­nut kui­ten­kaan ky­syä miel­tä­ni as­kar­rut­ta­vis­ta asi­ois­ta näil­tä pöy­tä­ka­ve­reil­ta. Jo­ten­kin ajat­te­lin, et­tä ha­lu­an ky­syä niis­tä pu­hu­jil­ta. Sii­hen ei kui­ten­kaan tul­lut mah­dol­li­suut­ta. Kul­jin seu­rois­sa ai­na puku pääl­lä, kos­ka ajat­te­lin, et­tä seu­roi­hin ja kirk­koon men­nään juh­la­vaat­teis­sa.”

Seu­rois­sa kut­su­taan ih­mi­siä si­säl­le Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Ju­ma­lan las­ten rak­kaus ja ys­tä­väl­li­syys myös omal­ta osal­taan ovat kut­su­mas­sa ih­mi­siä ar­mo­val­ta­kun­taan.

”Mi­nua pu­hut­te­li voi­mak­kaas­ti se tapa, mi­ten us­ko­vai­set suh­tau­tui­vat mi­nuun ul­ko­puo­li­se­na. Hei­dän rak­kau­ten­sa veti voi­mak­kaas­ti puo­leen­sa. Sama asia nä­kyi kai­kis­sa niis­sä seu­ra­pai­kois­sa, jois­sa kä­vin. Oli ih­meel­lis­tä, et­tä näin sa­man­lais­ta oli joka pai­kas­sa.

Ko­men­nus­paik­ka­kun­nan seu­rois­sa huo­ma­sin, et­tä kym­me­nen penk­ki­ri­viä edes­tä oli mel­kein ai­na tyh­jä­nä. Siel­lä is­tui vain yk­si sa­nan­kuu­li­ja. Pää­tin men­nä hä­nen vie­reen­sä is­tu­maan. Sii­tä tuli tapa, ja näin tu­tus­tuin tuo­hon ys­tä­vään. Tuo ys­tä­vä sa­noi, et­tä olen huo­lis­sa­ni si­nus­ta. Usein seu­ro­jen ai­ka­na hän ky­syi, joko on ai­ka, et­tä hän sai­si saar­na­ta syn­nit an­teek­si. Lo­pul­ta tuli se päi­vä, jol­loin vas­ta­sin myön­tä­väs­ti. Tuo ys­tä­vä lait­toi kä­ten­sä ol­ka­pääl­le­ni ja saar­na­si evan­ke­liu­min. Sii­tä al­koi mi­nun kil­voi­tuk­se­ni Ju­ma­lan lap­se­na.

En­sim­mäi­sis­sä seu­rois­sa kuu­le­ma­ni vir­ren sa­nat as­kar­rut­ti­vat mi­nua, ja sel­vi­tin, mikä vir­si se oli, jota pu­hu­ja lai­na­si. Huo­ma­sin, et­tä nuo sa­nat oli­vat vir­res­tä 'Kir­kas­ta oi Kris­tus meil­le'. Vii­den­nen sä­keis­tön sa­nat vei­vät mi­nut tut­tui­hin muis­toi­hoin, myrs­kyi­sel­le me­rel­le. Myö­hem­min eräs seu­ra­kä­vi­jä, joka oli näh­nyt mi­nut en­sim­mäi­sen ker­ran seu­rois­sa, tuli ky­sy­mään, mitä kir­joi­tin nii­hin lap­pui­hin. Ker­roin, et­tä kir­joi­tin pu­hu­jan lai­naa­mia vir­ren sä­keis­tö­jä.”

– –

Is­tuin ys­tä­vä­ni vie­res­sä seu­ra­pen­kis­sä. Hä­nes­tä pais­toi le­vol­li­suus ja rau­ha. Ju­ma­la on syn­nyt­tä­nyt rak­kau­den toi­siin us­ko­vai­siin, ja ko­ti­sii­o­ni on löy­ty­nyt. Ko­to­na pöy­däl­lä ei ole sään­tö­kir­jaa, vaan sy­dä­mes­sä asu­va Pyhä Hen­ki oh­jaa elä­män va­lin­nois­sa; ar­mo on opet­ta­ja­na.