Vesa Kum­pu­la

Kei­nu­tuo­lis­sa is­tui so­dan käy­nyt mies, jol­la oli my­häi­le­vä hymy kas­voil­laan. Hä­nen sy­lis­sään oli pie­ni poi­ka­vau­va, jota hän kat­soi lem­pe­äs­ti. Kei­nu­tuo­lis­sa is­tu­ja oli ap­piuk­ko­ni, jos­ta sota-ai­ka­na tuli ko­tiin il­moi­tus, et­tä hän on kaa­tu­nut rin­ta­mal­la. Myö­hem­min sel­vi­si, et­tä tuo tie­to oli vää­rä.

Kol­me vuo­si­kym­men­tä sit­ten tuli vai­mol­le­ni vies­ti, et­tä hä­nen isän­sä on jou­tu­nut sai­raa­laan. Ti­lan­ne oli va­ka­va, ja sy­dä­men voi­mat oli­vat lo­pus­sa. Vai­mol­la­ni tuli kii­re sai­raa­laan. Hän ha­lu­si vie­lä näh­dä isän­sä. Tär­keim­pä­nä syy­nä oli se, et­tä hän ha­lu­si vie­lä­kin pu­hua isäl­leen pa­ran­nuk­sen te­os­ta ja tar­jo­ta evan­ke­liu­mia.

Sai­raa­la­vuo­teen ää­rel­lä vai­mo­ni ky­syi­kin, et­kö isä jo ha­lu­ai­si us­koa. Vas­taus oli yl­lät­tä­vä: minä us­kon jo. Vai­mo­ni eh­ti aja­tel­la, et­tei oma­van­hurs­kaus rii­tä Ju­ma­lan edes­sä. Mut­ta isä jat­koi, et­tä setä kävi jo aa­mul­la. Näin oli Ju­ma­lan val­ta­kun­ta lä­hes­ty­nyt. Ei men­nyt mon­taa­kaan päi­vää, kun sai­raan mat­ka päät­tyi.

Myö­hem­min vai­mo­ni setä ker­toi käyn­nis­tään sai­raa­las­sa. ”Minä pa­nin kä­te­ni hä­nen pääl­le ja saar­na­sin: us­ko Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä kaik­ki syn­nit an­teek­si.” Yk­sin­ker­tai­nen ja ko­ru­ton evan­ke­liu­min ju­lis­tus vai­kut­ti us­kon kuu­li­jan sy­dä­mes­sä.

Sota-ajan ko­ke­muk­sis­ta mo­net mie­het vai­ke­ni­vat ko­ti­vä­el­tään. So­ta­ka­ve­rit kyl­lä kes­kus­te­li­vat ko­ke­muk­ses­taan kes­ke­nään, kun he ko­koon­tui­vat. Näin ap­piuk­ko­ni­kin teki. Yh­den ko­ke­muk­sen hän kui­ten­kin ha­lu­si ja­kaa muil­le ja kir­joit­ti sii­tä leh­ti­ju­tun. Asia kos­ki ta­pah­tu­mia, jol­loin hä­nen il­moi­tet­tiin kuol­leen. Tuo päi­vä oli 3.3.1940, ja sil­loin oli kova pak­ka­nen, yli 40 as­tet­ta. Tais­te­lu­ti­lan­tees­sa hän oli haa­voit­tu­nut kra­naa­tis­ta Ta­lin niin sa­no­tus­sa nel­jän tien ris­teyk­ses­sä. Nel­jän mie­hen voi­min hän­tä kan­net­tiin si­don­ta­pai­kal­le. Ai­na kra­naa­tin tul­les­sa kan­ta­jat heit­ti­vät hä­net maa­han ja suo­jau­tui­vat. Si­don­ta­pai­kal­la hä­net nu­ku­tet­tiin, ja sii­nä tuli 4–5 päi­vän muis­ti­kat­kos. He­rät­ty­ään hän oli Pu­nai­sen Ris­tin sai­raa­las­sa Hel­sin­gis­sä. Sai­raa­las­ta oli lä­he­tet­ty tie­to komp­pa­ni­aan, et­tä hän on kuol­lut ja siel­tä tie­to oli vä­li­tet­ty ko­tiin. Sai­raa­las­ta hän lä­het­ti kor­tin ko­tiin ja il­moit­ti uu­den osoit­teen­sa. Oli­han se suu­ri häm­mäs­tys ko­to­na täs­tä tie­dos­ta. Suru muut­tui ilok­si.

Ap­piuk­ko­ni sota-ai­ka kes­ti yh­teen­sä vii­si vuot­ta. So­dan jäl­keen hän pa­la­si hoi­ta­maan ko­ti­ti­laan­sa, jota hän vil­je­li ai­na kuo­le­maan­sa saak­ka.

Sei­nä­kel­lo löi ta­sa­tun­nin mer­kik­si. Kei­nu­tuo­li py­säh­tyi, ja ap­piuk­ko­ni ojen­si vau­van tä­män äi­dil­le. Rau­hal­li­ses­ti hän kä­ve­li ra­di­on luo ja ava­si sen. Oli uu­tis­ten ai­ka. Mi­tä­hän maa­il­mal­la oli ta­pah­tu­nut, se piti kuul­la joka tun­ti.

Oli ilo omis­taa ap­piuk­ko, jon­ka sy­dän oli läm­min ja ym­mär­tä­vä. Sain näh­dä ja tun­tea hä­nen my­häi­le­vän hy­myn­sä.

Mum­mo­lan kei­nu­tuo­li on nyt suu­rim­man osan vuo­des­ta tyh­jä ja sen kei­nun­ta ti­la­päis­tä. Kei­nu­tuo­lis­sa is­tu­neet ovat ku­kin vuo­rol­laan läh­te­neet ian­kaik­ki­suu­teen. Su­ku­pol­vien ket­ju jat­kuu, ja pu­nai­nen kei­nu­tuo­li pu­nai­ses­sa tu­vas­sa odot­taa ai­na vain uut­ta kei­nu­jaa, toi­vot­ta­vas­ti my­häi­le­vää hy­my­suu­ta.