Nuo ot­si­kon sa­nat ovat meil­le tu­tut ja tur­val­li­set. Ne­hän sa­not­tiin ke­don pai­me­nil­le, kun Her­ran en­ke­li sei­soi hei­dän edes­sään. ”Äl­kää pe­lät­kö! Minä il­moi­tan teil­le ilo­sa­no­man, suu­ren ilon koko maa­il­mal­le. Tä­nään teil­le on Daa­vi­din kau­pun­gis­sa syn­ty­nyt Va­pah­ta­ja. Hän on Kris­tus, Her­ra.” (Luuk.2:10-11.) Tuo Luuk­kaan evan­ke­liu­min koh­ta py­säyt­tää mei­dät tär­keim­män asi­an ym­pä­ril­le jo­kai­se­na jou­lu­na.

Luu­len, et­tä jo­kai­nen meis­tä on jos­kus pe­län­nyt. Pel­ko on luon­nol­li­nen asia. Pe­lon ai­heet var­maan muut­tu­vat elä­män eri vai­heis­sa. Lap­se­na minä pel­kä­sin pi­me­ää. Ker­ran olim­me vel­je­ni kans­sa läh­dös­sä äi­din mu­ka­na mum­mo­laan. Aa­mu­var­hain äi­ti lä­het­ti mei­dät etu­kä­teen mat­kaan. Pi­ha­va­lo ulot­tui muu­ta­man kym­me­nen met­rin pää­hän, em­me­kä us­kal­ta­neet men­nä kau­em­mas vaan jäim­me sii­hen odot­ta­maan äi­tiä. Mat­kaa maan­tien var­teen oli kui­ten­kin yli ki­lo­met­ri he­vos­reen jäl­kiä pit­kin. Em­me py­sy­neet äi­din tah­dis­sa ja jou­duim­me pa­laa­maan mat­kan var­rel­ta ta­kai­sin. Ei äi­ti­kään eh­ti­nyt lin­ja-au­toon vaan meni pyö­räl­lä. Mi­nul­le pet­ty­mys oli val­ta­va.

Nuo­re­na pel­kä­sin ol­la ih­mis­ten kat­sel­ta­va­na. Kun erääl­lä rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä pyy­det­tiin ko­leh­din­kan­ta­jak­si, mi­nua pe­lot­ti tuo teh­tä­vä. Nuo­re­na isä­nä mi­nua pyy­det­tiin py­hä­kou­lu­no­pet­ta­jak­si, mut­ta teh­tä­vä tun­tui täy­sin mah­dot­to­mal­ta. En us­kal­ta­nut pi­tää yh­tään py­hä­kou­lua. Asia jäi vai­vaa­maan miel­tä­ni, kos­ka ajat­te­lin, et­tä an­ne­tus­ta teh­tä­väs­tä ei voi kiel­täy­tyä. Ei asia kui­ten­kaan niin ole, ei­hän ke­tään voi aset­taa mah­dot­to­muu­den eteen ja sel­lai­seen ti­lan­tee­seen, joka ah­dis­taa ja pe­lot­taa.

Jos­sa­kin vai­hees­sa esiin­ty­mis­pel­ko­ni oli val­ta­va. Mi­nua pe­lot­ti jopa it­se­ni esit­te­le­mi­nen. Myös se pe­lot­ti, et­tä jon­kun asi­an ker­to­mi­sen yh­tey­des­sä ää­ne­ni sär­kyi­si ja muut­tui­si vä­ri­se­väk­si. Työ­teh­tä­vie­ni ta­kia jou­duin pa­kos­ta esiin­ty­mään, ja se aut­toi, pel­ko­ni häl­ve­ni ajan kans­sa. Har­joi­tus aut­taa. Tie­dän, et­tä näi­tä pel­ko­ja on muil­la­kin, ja sen ta­kia roh­ke­nen ker­toa omis­ta pe­lois­ta­ni.

On ole­mas­sa myös kuo­le­man­pel­ko. Meil­lä saat­taa ol­la aja­tuk­sia sii­tä­kin, mil­lä ta­val­la ei ha­lu­ai­si kuol­la. It­se pel­kään huk­ku­mis­ta. En tie­dä, mis­tä se joh­tuu. Olen­ko ken­ties jos­sa­kin lap­suu­den vai­hees­sa ti­pah­ta­nut ve­si­o­jaan ja saa­nut sii­tä kau­hun? Vesi ei ole ol­lut mi­nun ele­ment­ti­ni. Kyl­lä minä sil­ti ui­mas­sa käyn. Ju­ma­lan sana loh­dut­taa mei­tä, et­tä Ju­ma­la val­mis­taa mei­dät kuo­le­mal­le­kin. Toi­saal­ta us­ko­vai­se­na ih­mi­se­nä meil­lä ei ole mi­tään pe­lät­tä­vää. Me saam­me luot­taa sii­hen, et­tä sil­le­kin on Ju­ma­lan mää­rää­mä ai­ka. Meil­le riit­tää se, et­tä me olem­me us­ko­mas­sa ja meil­lä on rau­ha Ju­ma­lan kans­sa.

Mikä mei­tä loh­dut­taa pel­ko­jen al­la? Mo­net Raa­ma­tun koh­dat ovat loh­dut­ta­via. Joku on ker­to­nut, et­tä hän­tä loh­dut­ta­vat pai­menp­sal­min sa­nat. Pai­menp­sal­mi on­kin loh­dut­ta­va. Psal­mi­raa­ma­tus­sa on pal­jon mui­ta­kin loh­dut­ta­via ja­kei­ta. Myös Jee­suk­sen pu­heet ja ope­tuk­set ovat pel­koa pois­ta­via: “Älä pel­kää, rau­ha ol­koon teil­le, minä olen valo, niin on Ju­ma­la maa­il­maa ra­kas­ta­nut, minä olen tie, to­tuus ja elä­mä.” Mo­nes­ti löy­dän loh­tua Sii­o­nin lau­lu­jen sa­nois­ta. Ne­hän ovat saar­no­ja, jot­ka tuo­vat tur­val­li­suut­ta.

Mitä olet ko­ke­nut Ju­ma­lan sa­nan al­la? Olet­ko ko­ke­nut sen, kuin­ka Ju­ma­la evan­ke­liu­min­sa kaut­ta loh­dut­taa ja an­taa uut­ta voi­maa mat­kal­le. Mo­nes­ti olen elä­mä­ni var­rel­la huo­man­nut seu­ra­vä­lin tul­tua pit­käk­si, et­tä on val­ta­va kai­puu pääs­tä Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon ja Ju­ma­lan las­ten yh­tey­teen.

Oi­ke­aa pel­koa on syn­nin pel­ko. Syn­ti on se, joka erot­taa mei­dät Ju­ma­las­ta. Ju­ma­lan lap­si tais­te­lee­kin syn­nin vai­ku­tuk­sia vas­taan. Tätä tais­te­lua ei käy­dä omal­la voi­mal­la, vaan Ju­ma­lan voi­mal­la. Sii­o­nin lau­lus­sa 86 lau­le­taan, kuin­ka pel­ko mat­kan vai­voi­hin uu­pu­mi­ses­ta val­taa usein mie­len. Lau­lus­sa on kui­ten­kin loh­dut­ta­va sa­no­ma sii­tä, kuin­ka syn­tien an­teek­si­an­ta­mus pe­see sy­dä­men ja sie­lun puh­taak­si ja vie mei­dät mää­rän­pää­häm­me, tai­vaan ko­tiin.

Eläm­me ad­ven­tin ai­kaa ja saam­me py­säh­tyä jou­lun tär­keim­män sa­no­man ää­rel­le. Jou­lu on Va­pah­ta­jam­me syn­ty­mä­päi­vä. Jou­lu­e­van­ke­liu­min sa­no­ma on to­del­li­suut­ta nyt­kin. Sy­dä­mis­säm­me saam­me yh­tyä en­ke­li­vir­ren sa­noi­hin.

”En­ke­li tai­vaan lau­sui näin:

Miks häm­mäs­tyit­te säi­käh­täin?

Mä suu­ren ilon il­moi­tan

maan kan­soil­le nyt tu­le­van.

Her­ram­me Kris­tus teil­le nyt

on tä­nään tän­ne syn­ty­nyt,

ja tää on teil­le mer­kik­si:

sei­mes­sä lap­si ma­kaa­pi.

Jo rien­nä, kat­so, sie­lu­ni,

ken sei­mes­sä nyt ma­kaa­pi:

hän on sun Her­ras, Kris­tuk­ses,

Ju­ma­lan Poi­ka, Jee­suk­ses.

Nyt Ju­ma­lal­le kun­nia,

kun an­toi ai­noon Poi­kan­sa.

Siit en­ke­lit­kin rie­mui­ten

vei­saa­vat häl­le kii­tok­sen.”

Vir­si 21:1–3, 10