Vesa Kum­pu­la

Is­tun seu­ra­pen­kis­sä vie­rel­lä­ni isä ja vel­ji­ä­ni. Seu­rat ovat juu­ri päät­ty­neet, ja jot­kut van­hem­mat me­ne­vät jut­te­le­maan pu­hu­jien kans­sa. Osal­la on lap­si­a­kin mu­ka­na. Pu­hu­jat siu­naa­vat, ja joku isis­tä tuo myös poi­kan­sa pu­hu­jien siu­nat­ta­vak­si. Ajat­te­len, et­tä oli­sin­pa minä tuo poi­ka.

Vuo­si­kym­men­ten var­rel­la olen is­tu­nut seu­ra­pen­kis­sä lu­ke­mat­to­mia ker­to­ja. Eh­kä tuo edel­lä ker­to­ma­ni oli en­sim­mäi­nen seu­ra­ko­ke­muk­se­ni. Ko­to­nam­me pi­det­tiin seu­ro­ja. Yleen­sä pu­hu­ji­na oli­vat lä­he­tys­pu­hu­jat. Seu­ro­ja odo­tet­tiin ja paik­ko­ja siis­tit­tiin pit­kin viik­koa, il­mas­sa oli juh­lan tun­tua. Pirt­tiin kan­net­tiin penk­ki­lan­kut ja pu­hu­jan­pöy­tä lai­tet­tiin ik­ku­nan koh­dal­le. Pirt­ti täyt­tyi seu­ra­vä­es­tä ja mo­nes­ti is­tuin lei­vi­nuu­nin vie­reen ase­te­tul­la pen­kil­lä. Pir­tis­sä oli kuu­ma.

Pää­sin rip­pi­kou­lus­ta erää­nä ke­säi­se­nä lau­an­tai­na. Sun­nun­tai­na me­nim­me seu­roi­hin ja ajat­te­lin, et­tä me­nen­kin sin­ne val­koi­ses­sa rip­pi­pai­das­sa ja mus­tis­sa hou­suis­sa. Kyl­lä­hän pai­kal­la ol­leet seu­ra­vie­raat ta­ju­si­vat, et­tä olin juu­ri rip­pi­kou­lun käy­nyt. Jos­tain syys­tä en sil­loin ujos­tel­lut, vaik­ka yleen­sä olin­kin ar­ka­jal­ka.

Rip­pi­kou­lun jäl­keen pää­tin lu­kea Raa­ma­tun kan­nes­ta kan­teen. Ei eh­kä oli­si kan­nat­ta­nut aloit­taa alus­ta, sil­lä en mon­taa­kaan lu­kua pääs­syt eteen­päin, ja sii­hen se sit­ten jäi.

Nuo­re­na oli ai­ko­ja, jol­loin seu­rois­sa jäin mie­luum­min seu­ra­sa­lin ta­ka­o­saan ja etei­seen. Maa­il­ma veti puo­leen­sa mo­nin eri ta­voin, ja seu­rois­sa käyn­ti oli enem­män­kin tapa kuin et­tä Ju­ma­lan sa­nan kuu­le­mi­nen oli­si ol­lut tär­kein­tä. Muis­tan erään ta­pah­tu­man, kun eräs nuo­reh­ko veli ky­syi: "Mis­sä olet ol­lut, kun ei ole nä­ky­nyt?" Ky­sy­mys py­säyt­ti; vie­lä­kin joku huo­leh­ti mi­nus­ta. Mi­nua ei ol­tu unoh­det­tu! Olin ol­lut ke­sän pois opis­ke­lu­paik­ka­kun­nal­ta, ja sik­si mi­nua ei ol­lut nä­ky­nyt.

Ei Tai­vaan Isä­kään ol­lut unoh­ta­nut mi­nua, ja ajat­te­lin, et­tä oli­si hyvä is­tua ihan oi­ke­as­ti seu­ra­penk­kiin. Ju­ma­lan sa­nan kuu­le­mi­sen tär­keys avau­tui ja evan­ke­liu­mi loh­dut­ti.

Lap­si­per­hee­nä seu­ra­pen­kis­sä is­tu­mi­nen tuot­ti mo­nes­ti vai­keuk­sia: mi­ten saan lap­se­ni py­säh­ty­mään seu­ra­sa­no­man ää­rel­le ja is­tu­maan niin, et­tei­vät he häi­rit­si­si seu­ra­me­noa? Mo­nes­ti koin kär­si­mät­tö­myyt­tä ja ym­mär­tä­mät­tö­myyt­tä yrit­tä­es­sä­ni saa­da lap­set is­tu­maan siis­tis­ti ri­vis­sä, hil­jaa ja liik­ku­mat­ta. Pik­ku­hil­jaa ym­mär­rys li­sään­tyi, kun ta­ju­sin, et­tä lap­set tar­vit­se­vat enem­män va­paut­ta.

Su­vi­seu­ra­telt­ta ja siel­lä ole­vat seu­ra­pen­kit ovat oma lu­kun­sa. Tu­tut, lan­kuis­ta teh­dyt seu­ra­pen­kit ja puu­ha­ke toi­vat juh­la­mie­len ai­van it­ses­tään. Is­tu­mi­nen suu­ren vä­ki­jou­kon kes­kel­lä ja tut­tu seu­ra­oh­jel­ma an­toi­vat vä­ke­vän juh­lan­tun­nun. Su­vi­seu­rat ovat ol­leet ja ovat edel­leen vuo­den ko­ho­koh­ta. Jos­kus olen saa­nut ol­la mu­ka­na seu­ra­tel­tan pys­ty­tyk­ses­sä ja myös kan­ta­mas­sa penk­ki­lank­ku­ja telt­taan. Eri­tyi­sen hai­ke­al­ta on tun­tu­nut, kun on seu­ro­jen pää­tyt­tyä näh­nyt telt­ta­kan­kaan hil­jaa las­keu­tu­van alas.

Sain taas is­tua seu­ra­pen­kis­sä, kun ko­ro­na-ai­ka hiu­kan hel­lit­ti. Kat­sel­les­sa­ni ym­pä­ril­le­ni näin kai­ke­ni­käi­siä seu­ra­vie­rai­ta. Lap­sia, nuo­ria, ai­kui­sia ja van­huk­sia. Seu­ra­pu­heen teks­ti Jo­han­nek­sen epis­to­las­ta kä­sit­te­li koh­taa, jos­sa Jo­han­nes koh­dis­taa sa­nan­sa lap­sil­le, nuo­ril­le ja isil­le:

”Minä kir­joi­tan teil­le, lap­se­ni: syn­nit on an­net­tu teil­le an­teek­si hä­nen ni­men­sä täh­den. Minä kir­joi­tan teil­le, isät: te olet­te op­pi­neet tun­te­maan hä­net, joka on ol­lut alus­ta as­ti. Minä kir­joi­tan teil­le, nuo­ret: te olet­te voit­ta­neet Pa­han.” (1. Joh. 2:12–13.)

Ny­ky­ään en näe seu­ra­vie­rai­den te­ke­vän sa­moin, mitä tuol­loin lap­se­na näin. Har­vem­min ku­kaan me­nee seu­ro­jen jäl­keen pu­hu­jien luok­se hei­dän siu­nat­ta­vak­seen. Tuo siu­naus on sil­ti edel­leen ole­mas­sa, sitä saan ihas­tel­la ja ih­me­tel­lä. Evan­ke­liu­min siu­naa­va sa­no­ma kai­kuu jo­kai­ses­sa seu­ra­pu­hees­sa mi­nun­kin us­kot­ta­vak­se­ni.

Seu­ra­penk­ki

Voi­ko lank­ku­penk­ki

ol­la ra­kas ja hou­kut­te­le­va.

Muis­tois­sa vie­ri­vät

eri seu­ra­ti­lan­teet

ko­ti­seu­rois­ta

su­vi­seu­roi­hin.

Is­tun ja ih­met­te­len

täs­sä olen

seu­ra­pen­kis­sä

kat­see­ni kier­tää

seu­ra­kan­sas­sa

näen tut­tu­ja, rak­kai­ta

ys­tä­viä.

Py­säh­dyn

sa­nan ää­reen

kuu­len

rak­kau­den sa­no­ja

loh­du­tus­ta

sy­dän läm­pe­nee.

Seu­ra­penk­ki

tär­keä mi­nul­le

ru­kous nou­see

sy­dä­mes­tä

säi­ly­tä ra­kas Ju­ma­la

evan­ke­liu­min näl­kä.

(Vesa Kum­pu­la)