Sei­son maan­tiel­lä odot­ta­en lin­ja-au­toa. Olen me­nos­sa kou­lus­ta ko­tiin. Ohit­se­ni ajaa hen­ki­lö­au­to­ja. Tun­nis­tan yh­den tu­tun au­ton ja näen au­ton si­säl­lä erään ty­tön. Olen hil­jai­ses­ti ihas­tu­nut hä­neen. Toi­von, et­tä hän vil­kut­tai­si mi­nul­le. Saat­toi hän vil­kut­taa­kin, ai­na­kin niin toi­voin ja ku­vit­te­lin.

Nuo­re­na mie­he­nä, jo ar­mei­jan käy­nee­nä, saa­vuin Hel­sin­kiin. Yk­si mat­ka­kas­si si­säl­si koko omai­suu­te­ni. Olin tu­los­sa töi­hin pää­kau­pun­ki­seu­dul­le ja vä­li­ai­kai­nen asuin­paik­ka­ni oli ys­tä­vä­ni luo­na. Hä­nen pie­ni vuok­ra-asun­ton­sa oli pi­ha­mök­ki. Yk­si huo­ne ja al­ko­vi. Nu­kuin soh­val­la. Tuo ys­tä­vä­ni oli iloi­nen veik­ko – ai­na iloi­nen ja nau­ra­vai­nen. Yk­si eri­kois­piir­re hä­nel­lä oli: hän tyk­kä­si syö­dä voi­ta sel­lai­se­naan.

Sain va­ki­tui­sem­man asun­non erään opis­ke­li­ja­po­jan luo­ta kes­kel­tä Hel­sin­kiä. Olim­me seu­ro­jen jäl­keen rau­ha­nyh­dis­tyk­sen tu­lo­au­las­sa ja tuo poi­ka ky­syi, tar­vit­see­ko joku asun­toa. Minä tar­vit­sin, ja näin yh­tei­nen asu­mi­sem­me al­koi. Hän oli opis­ke­li­ja ja minä työs­sä­käy­vä. Tu­lin osak­si hä­nen ka­ve­ri­pii­ri­ään. Kul­jim­me ky­läs­sä mo­nes­sa opis­ke­li­ja­käm­päs­sä, ja näin mi­nun­kin ys­tä­vä­pii­ri laa­je­ni.

Kiin­ni­tin huo­mi­o­ni erää­seen let­ti­päi­seen opis­ke­li­ja­tyt­töön. Etäi­ses­ti muis­tin, et­tä olen näh­nyt hä­net joi­ta­kin vuo­sia sit­ten. Ti­lan­ne oli ol­lut vä­hän kum­mal­li­nen. Sei­soim­me jo aluk­si mai­ni­tun ys­tä­väm­me kans­sa rau­ha­nyh­dis­tyk­sen edes­sä. Oven edus­tal­la sei­soi kak­si si­sa­rus­ta ja ys­tä­vä­ni sa­noi, et­tä "ota sinä tuo nuo­rem­pi, niin minä otan tuon van­hem­man" ja nau­roi iloi­ses­ti pääl­le. Sii­hen se asia sil­loin jäi­kin.

Muu­ta­man kuu­kau­den ai­ka­na sit­ten kat­sei­ta vaih­det­tiin ja pik­ku­hil­jaa tu­tus­tut­tiin. Oi­ke­as­taan rat­kai­su tuli kuin it­sek­seen ja ke­vääl­lä Us­kon päi­vä­nä pää­tim­me aloit­taa seu­rus­te­lun. Seu­rus­te­lu oli­kin tii­vis­tä jo­ka­päi­väis­tä ta­pai­lua, kä­ve­lyä ja jut­te­lua. Asi­at ete­ni­vät no­pe­as­ti ja Toi­von päi­vä­nä pää­tim­me kih­lau­tu­mi­ses­tam­me. Ju­han­nuk­se­na kau­nii­na kes­ki­ke­sän päi­vä­nä kih­laus sit­ten jul­kis­tet­tiin Vuo­kon lap­suu­den­ko­dis­sa Ala­jär­vel­lä.

Olen jos­kus rii­mi­tel­lyt avi­oi­tu­mi­ses­tam­me seu­raa­vas­ti:

Kum­pu­lan per­heen Vesa

kuk­ka­sen löy­si, va­pus­ta seu­raa­van.

Sor­san­met­säs­tys al­koi sinä päi­vä­nä,

täy­del­li­syy­den tup­la­vuon­na,

kun he avi­o­sa­ta­maan saa­pui­vat.

Häi­hin Ala­jär­ven kirk­koon oli tul­lut lä­hes koko Vuo­kon ko­ti­ky­län väki ja mi­nun su­ku­lai­se­ni Kuu­sa­mos­ta sekä suu­ri jouk­ko ys­tä­viä eri puo­lil­ta Suo­mea. Läm­pi­mäs­sä ja au­rin­koi­ses­sa elo­kuun päi­väs­sä vä­rei­li suur­ta juh­lan tun­tua. Yh­des­sä mor­si­a­me­ni kans­sa kä­ve­lim­me pit­kin kir­kon käy­tä­vää. Lu­paus ra­kas­taa ai­na kuo­le­maan saak­ka, rak­kai­den lä­heis­ten on­nit­te­lut, ys­tä­vien rie­mu ja hil­jen­ty­mi­nen Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­le an­toi­vat eväi­tä yh­tei­sen elä­män aloit­ta­mi­sel­le.

Mil­loin ra­kas­tu­mi­nen ta­pah­tui? Pik­ku­hil­jaa ihas­tu­mi­nen muut­tui rak­kau­dek­si. Oli­ko se yk­si het­ki – eh­kä ei, pa­rem­min­kin se on jat­ku­vaa rak­kau­den ko­ke­mis­ta. Nuo­re­na en oi­ke­as­taan poh­ti­nut asi­aa sen kum­mem­min. Nyt van­hem­pa­na ajat­te­len avi­o­lii­ton ar­jen ja ilon ko­ke­nee­na, et­tä rak­kaus on pal­jon tah­to­mis­ta.

Vii­me ke­sä­nä vie­rai­lim­me erään ys­tä­väm­me ko­dis­sa. Hän asui yk­sin. Hä­nen avi­o­liit­ton­sa oli ha­jon­nut. Nyt hä­nen sil­mis­sään siin­si toi­vo. Edes­sä oli uu­si al­ku en­ti­sen avi­o­puo­li­son kans­sa. Syk­syn ai­ka­na odot­te­lim­me uu­tis­ta, mil­loin tuo uu­si avi­o­liit­to­lu­paus to­teu­tuu. Koh­ta iloi­nen uu­ti­nen tu­li­kin. Mo­net ru­kouk­set oli­vat men­neet Tai­vaan Isäl­le, et­tä he löy­täi­si­vät toi­sen­sa uu­del­leen. Puo­li­so oli ot­ta­nut avi­oe­ron me­ne­tet­ty­ään us­kon­sa, mut­ta hän oli saa­nut pa­laa­mi­sen ar­mon. Elä­vä us­ko eheyt­tää elä­män ja saa myös ajal­li­ses­sa elä­mäs­sä ih­mei­tä ai­kaan.

Avi­o­lii­ton kan­ta­va voi­ma on an­teek­si­an­ta­mus ja se juu­ri uu­dis­taa rak­kaut­ta. On ar­mol­lis­ta, kun voi aloit­taa alus­ta. Yh­tei­nen us­ko, yh­tei­nen toi­vo ja yh­tei­nen rak­kaus an­ta­vat avi­o­liit­toon juu­ri sen voi­man, joka kan­taa päi­väs­tä päi­vään.

Sei­som­me vai­mo­ni kans­sa hiih­to­la­dun vie­res­sä. Lai­tam­me suk­set jal­kaan ja läh­dem­me hil­jal­leen hiih­tä­mään. Pie­ni pak­ka­nen kip­ris­te­lee pos­kis­sa ja eteen avau­tu­va nä­ky­mä lu­mi­si­ne pui­neen on kau­nis. Hiih­däm­me yh­teis­tä la­tua hy­myn väre suu­pie­les­sä.