Vesa Kumpula
Omat kummini eivät olleet koskaan yhteydessä minuun. Joulun aikana, kun sisarukseni saivat kummeiltaan joululahjoja, tilanne tuntui kipeältä. Viisikymmentäluvulla kummeiksi valitut eivät välttämättä edes itse tienneet, että ovat kummisetiä tai -tätejä. Näin arvelen omien kummienikin tilanteen olleen.
Kastetilaisuudessa pappi puhuu kummin tehtävästä ja osoittaa tehtävän tärkeyden. Kummit ovat vanhempien apuna kristillisessä kasvatuksessa. Minullakin on kummilapsia, mutta tässä kohtaa täytyy painaa pää alas. Onnistumisprosentti on alhainen, lähellä nollaa.
Miten olen ollut mukana kummilapsieni elämässä? Enimmäkseen juhlapäivinä, kastejuhlassa, syntymäpäivillä, rippijuhlissa, ja jos kummilapseni on avioitunut, hänen hääjuhlassaan. Jälleen pää painuksissa tätä kirjoitan.
Herättelen mielessäni kysymystä, voisiko vielä tehdä jotain. Kummilasteni ikähaitari on 15 ja 45 vuoden välissä. Voisin olla tietysti itselleni armollinen, mutta jotain konkreettistakin voisi tehdä. Sehän voisi olla sitä, että olen heihin yhteydessä.
Tämän blogin aihe heräsi, kun eräs kummipoikani otti yhteyttä. Hänellä oli asiaa, ei tosin itseään koskevaa, mutta hän oli yhteydessä minuun. Vastatessani hänelle kerroin omasta elämäntilanteestani ja kysyin, mitä hänelle ja hänen perheelleen kuuluu.
Muutaman päivän kuluttua sain vastauksen, joka ilahdutti minua hyvin paljon. Vastauksesta ymmärsin, että hän ja hänen perheensä ovat uskomassa ja voivat hyvin. Alla osa hänen vastauksestaan:
”Oli kovin kiireinen loppuviikko, en ehtinyt vastaamaan viestiisi.
Olipa mukava kuulla teidän tilanteesta. Se on muuttunut jonkin verran reilun 35 v. takaa, jolloin olemme ensimmäisen kerran tavanneet.
Meillä on seitsemän lasta, kuusi tyttöä ja reilun vuoden ikäinen poika, Toivo Hermanni. Sen verran kauan piti poikaa odotella, että ei uskaltanut riskeerata Hermanni nimen jatkoa. Vanhin lapsista on seiskalla. Eletään sellaista aikaa, että perheenisänä saa lasten kasvattamisen lisäksi harjoitella myös nuorten kanssa kanssakäymistä ja kasvattamista.
Voisi sanoa, että elämänmakuista on tällä hetkellä oma ja perheemme elämä. Ei tarvitse erikseen koittaa keksiä tekemistä. Välillä on vaikeitakin vaiheita, mutta päällimmäisenä on hyvin kiitollinen mieli elämäntilanteesta.”
Tästä on hyvä jatkaa viestinvaihtoa, ja näin teenkin. Mieleeni heräsi myös ajatus olla yhteydessä muihinkin kummilapsiin. Tuntuu hyvältä kuulla heidän elämäntilanteestaan enemmän ja käydä keskusteluita heidän kanssaan. Nyt kun kirjoitan tätä blogia, se velvoittaakin minua toimimaan näin. Herättelen itseäni!
Tiedän, että monet kummitädit ja -sedät ovat omiin kummilapsiinsa paljon yhteydessä. Kirjoittelevat toisilleen ja kulkevat omien kummilapsiensa kanssa erilaisissa tilaisuuksissa. Voi olla myös joitakin minun kaltaisiani kummisetiä, mutta rohkaisen itseäni ja muita tekemään korjausliikkeitä. Pienikin ele muistamisesta on varmasti tärkeä kummilapselle ja myös itselle.
Kun kysyin kummipojaltani, saanko julkaista tämän blogitekstin, sain häneltä myöntävän vastauksen ja lohduttavan kommentin:
”Oma kokemus kummeista on se, että olette olleet aina minulle tärkeitä ja merkityksellisiä ihmisiä. Kohtaamiset ovat olleet erityisen tärkeitä. Varmasti sopivasti ollaan oltu myös yhteydessä. Kristillisen kasvatuksen näkökulmasta itselle on ainakin tullut sellainen tunne aina, että minulla on uskovaiset kummit. Vaikka blogi sisälsi sinun kipuiluakin kummin velvoitteiden osalta (ja aiheutti niitä tunteita myös itsessäni omia kummilapsiani ajatellessa) koen, että te olette uskovaisina kummeina olleet arvokkaana tukena ja esimerkkinä myös minulle kummilapsena. En koe jääneeni mistään paitsi.
Muistan myös edelleen sen, kun annoitte minulle puisen kortin viisivuotiaana. Se oli 5-numeron muotoinen, väriltään sininen. Säilytin sitä pitkään. Tällainen muistaminen on vuosien matkalla kulkenut arvokkaana mielessäni.”
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys