Ke­vä­tau­rin­ko pais­toi kirk­kaa­na ja läm­pö tul­vi myös ik­ku­nois­ta si­sään. Uu­si ta­lom­me oli täyn­nä vä­keä ja meil­lä oli seu­rat. Seu­ra­sin jän­nit­ty­nee­nä tip­pui­si­ko si­sä­ka­ton pal­kis­ta ve­si­pi­sa­roi­ta. On­nek­si ei.

Uu­den ta­lom­me kat­to­ra­ken­teis­sa oli jo­kin ra­ken­nus­vir­he. Tie­dos­sa ei ol­lut, oli­ko syy­nä ra­ken­ta­mi­sen ai­ka­na tul­lut vir­he vai ta­lo­toi­mit­ta­jan suun­nit­te­lu­vir­he. Soi­tin ta­lo­toi­mit­ta­jan tuo­tan­to­pääl­li­köl­le ja sain ai­ka ty­lyn vas­tauk­sen: vir­he ei ole hei­dän. Myö­hem­min ava­sin ka­ton, li­sä­sin eris­tet­tä ja uu­sin alus­kat­teen, oma­na työ­nä ja omal­la kus­tan­nuk­sel­la­ni.

Erää­nä tal­ve­na vie­tim­me per­heem­me kans­sa pit­käh­kön lo­ma­reis­sun Ka­na­ri­al­la. Telt­ta­ka­tok­ses­sa jär­jes­tet­tä­vien seu­ro­jen jäl­keen ta­pa­nam­me oli pyy­tää vie­rai­ta asun­tom­me. Ker­ran eräi­den sun­nun­tai­seu­ro­jen jäl­keen pyy­sim­me erään pa­ris­kun­nan ky­lään, ja kes­kus­te­lun lo­mas­sa sel­vi­si, et­tä mies oli tai­ta­va kir­ves­mies. Mi­nul­la sat­tui ole­maan tar­vet­ta juu­ri hä­nen kal­tai­sel­leen am­mat­ti­lai­sel­le ja so­vim­me, et­tä otan yh­teyt­tä, kun pa­laam­me Suo­meen.

Tuos­ta ta­pah­tu­mas­ta al­koi ys­tä­vyys, joka on mah­dol­lis­ta­nut kym­me­net eri­lai­set ra­ken­nus- ja kor­jausp­ro­jek­tit, lu­ke­mat­to­mat kes­kus­te­lu­het­ket ja yh­tei­set lo­ma­reis­sut. Jos­sain vai­hees­sa mi­nul­le sel­vi­si, et­tä tämä ky­sei­nen mies oli juu­ri hän, joka oli alus­sa mai­nit­se­ma­ni ta­lo­toi­mit­ta­jan tuo­tan­to­pääl­lik­kö. Olin jos­sain vai­hees­sa ker­to­nut erääl­le ys­tä­väl­le­ni ta­pauk­ses­ta ja to­den­nut, et­tä sitä mies­tä en ha­lua ta­va­ta kos­kaan.

Pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mis­sa ker­ro­taan Pie­ta­ris­ta, joka oli seu­raa­mas­sa, mi­ten Jee­suk­sel­le käy. Hii­li­val­ke­al­la hä­net tun­nis­tet­tiin ja Pie­ta­ri sa­noi, et­tei hän tun­ne sitä mies­tä. Pie­ta­ri siis kiel­si Jee­suk­sen ja hä­nen mie­len­sä tuli mur­heel­li­sek­si. Kun kuk­ko lau­loi, Jee­sus kat­soi lem­pe­äs­ti Pie­ta­riin. Sil­loin Pie­ta­ri muis­ti Jee­suk­sen ai­kai­sem­mat sa­nat: en­nen kuin kuk­ko lau­laa, sinä olet kol­mes­ti kiel­tä­nyt mi­nut.

Ti­be­ri­aan me­ren ran­nal­la Pie­ta­ri sai koh­da­ta ylös­nous­seen Jee­suk­sen. Jee­sus kes­kus­te­li Pie­ta­rin kans­sa ja ky­syi kol­mes­ti: "Ra­kas­tat­ko mi­nua?" Pie­ta­ri vas­ta­si kol­me ker­taa ra­kas­ta­van­sa.

Hy­väs­ti­jät­tö­pu­hees­saan Jee­sus ke­hot­ti ope­tus­lap­si­aan ra­kas­ta­maan toi­nen tois­taan. ”Mi­nun käs­ky­ni on tämä: ra­kas­ta­kaa toi­si­an­ne, niin kuin minä olen ra­kas­ta­nut tei­tä.”

Mie­tin, on­ko mi­nul­la vara sa­noa, et­tä en ha­lua kos­kaan ta­va­ta jo­tain ih­mis­tä? Ei ole! Mik­si kui­ten­kin elä­mäs­sä me­nee jos­kus niin, et­tä näin­kin voi käy­dä tai ai­na­kin sa­noa? Olem­me omal­ta puo­lel­tam­me tur­mel­tu­nei­ta ja syn­ti­siä ih­mi­siä. Tai­vaan Isä kui­ten­kin joh­taa asi­oi­ta ja voi käy­dä niin­kin, et­tä juu­ri tuo ih­mi­nen, jota en ha­lu­ai­si koh­da­ta kos­kaan, osoit­tau­tuu­kin luo­tet­ta­vak­si ja rak­kaak­si ys­tä­väk­si.

Olim­me ys­tä­vä­ni kans­sa omis­ta­ma­ni kiin­teis­tön ka­tol­la. Ke­vä­tau­rin­ko pais­toi kirk­kaa­na. Tal­vi oli tuis­kut­ta­nut ka­tol­le niin pal­jon lun­ta, et­tä sitä oli vä­hen­net­tä­vä. Lumi oli tii­vis­ty­nyt ko­vak­si ja se oli ras­kas­ta. Pik­ku­hil­jaa lu­mi­kuor­ma ke­ve­ni.

Tuon­kin ka­ton ra­ken­teet vuo­ti­vat ke­väi­sin, isoi­na ja pie­ni­nä tip­poi­na. Erää­nä ke­sä­nä kor­ja­sim­me tuon ka­ton ys­tä­vä­ni kans­sa – yh­des­sä.

Ps. Vii­me vii­kol­la saim­me ys­tä­vän kans­sa te­ras­sin run­gon val­miik­si pääs­kys­ten li­ver­rel­les­sä iloi­ses­ti.