Salla Pätsi
Lapsen oikeuksien päivän läheisyydessä mietin jälleen kerran, mitä se tarkoittaa. Omia oikeuksiaan lapsena – tai nyt aikuisena – ei tule syvällisemmin monestikaan ajateltua, kun koen, että ainakin minä olen saanut syntyä ja kasvaa yltäkylläisyyden ja oikeuksien keskellä. Ei tule ajateltua, että moni meille suomalaisille itsestäänselvyyksinä pitämistämme asioista ei ole läheskään kaikille maailman ihmisille saavutettavissa. Tai ainakin se on suuren työn ja joskus hengenuhankin takana.
Mielestäni lapsen oikeuksiin kuuluisi myös sanoma armollisesta Jumalasta, Jeesuksesta syntiemme sovittajana, suojelusenkeleistä ja turvallisesta iltarukouksesta. Ilolla kuuntelin parin nuoren kokemuksia ja muistoja uskovaisesta lapsuuskodista. He kertoivat, että vaikka eivät tällä hetkellä usko samalla lailla kuin vanhempansa, erityisesti kuunnellessaan kavereidensa juttuja omista kotioloistaan tai käydessään heidän kodeissaan he ovat tosi kiitollisia saamastaan kasvatuksesta, turvallisesta kodista ja iltarukouksesta. He kokevat, että se kantaa heitä edelleen.
On joku suurempi turva, johon voi luottaa. On koti, jossa rakastetaan ja välitetään heistä juuri sellaisina kuin ovat. Vaikka heidän elämäntyylinsä ja -valintansa tuovatkin kotiväelle murhetta, he kokevat, että silti heistä välitetään. He kokevat esimerkiksi olleensa yllättyneitä vanhempiensa suvaitsevaisesta suhtautumisesta valintoihinsa.
Myös siitä ilahduin, kun kuulin, että he haluavat puolustaa vanhempiensa uskoa ja korjaavat muiden vääriä puheita, "koska tämä on asia, jonka minä tiedän siinä porukassa parhaiten!" He eivät kanna katkeruutta kotiaan kohtaan, vaan arvostavat sitä ja kehtaavat sen sanoakin. Olipa sitä joku aikuinenkin ihmetellyt.
Minä koen kaiken tuon kuulemani hyvänä, koska uskovaisina vanhempina me haluamme antaa lapsillemme parasta mitä voimme. Emme tyrkytä emmekä pakota. Yritämme ymmärtää senkin, että lapsemme valinnat eivät ole meidän valintojamme. Vaikka, kieltämättä, on se niinkin, kuten eräs äiti sanoi: "Omien lasten uskon kieltäminen laittaa omankin uskon koetukselle, tuntuu, että uskomisen ilo katoaa. Miettii, onko kasvatukseni mennyt ihan hukkaan".
Voinpa sanoa yhtenä uskonsa kieltäneiden lasten vanhempana, että onneksi kaikki ajatukset eivät näy ulospäin. Onneksi joskus ehtii etukäteen miettiä omia reagoimisiaan asioihin. Ja onneksi väärät sanomiset ja tekemiset saa sopia ja koittaa unohtaa, puolin ja toisin. Epäuskoisenkin kanssa voi antaa ja saada anteeksi, niin olen kokenut, sydämestään asti. Ja jatkaa puhtaalta pöydältä. Vaikka evankeliumi puuttuukin. Hoitaa asiat asioina ja olla armollinen itselle ja toiselle.
Lapsen oikeuksiin kuuluu saada elää lapsena, ilman suurempia aikuisten huolia. Saada elää huoletonta elämää, leikkien. Kuulla satuja, pelata pelejä toisten ihmisten kanssa, olla vaan, tai jutella ja pohtia elämän suuriakin asioita. Saada vastauksia, ikäiselleen sopivia. Saada turvaa ja syliä. Puhtautta ja lämpöä. Ja toivoen sitä, että "unta ja nälkää riittäisi", kuten mieheni monesti sanoo.
Meidän perheessä se on ollut isi, joka on "pussotellut ja halinut" lapsia. Ja joskus reissutyössä, viikkojakin pois kotoa oltuaan, isi sai kuulla lapsen suusta kommentin "Äiti ei koskaan pussottele. Mutta äiti sen sijaan lukee meille!"
Tuo oli minulle aika pysäyttävä kommentti. Ja se on tosi. Minulle läheisyyden osoittaminen on vaikeaa. Koskettaminen. Omankin lapsen syliin ottaminen. Mutta minä koetan välittämisen osoittaa jotenkin muuten. Kuten lukemalla ääneen satuja ja kertomuksia, joita rakastan. Lukemalla iltarukouksen, saman, jota kuulemma jo äidinäitini luki. Siunaamalla, laulamalla ja juttelemalla. Koetan opetella myös olemaan hiljaa ja kuunnella, mitä lapsella on oikeasti asiaa. Antaa aikaa.
Iltarukous on tärkeä ja yhdistäväkin asia. Olin oman tyttöni ja veljeni tytön kanssa mökillä yötä ja vähän mietin, viitsinkö vielä sen ikäisille ääneen lukea iltarukouksen. Aloitin, ja myös veljentyttö yhtyi siihen. Huomasin, että meillä onkin sama iltarukous. Ja ilokseni olen huomannut, että useammalla serkkuni perheellä on myös! Ajattelen, että mummon rukous on kantanut tänne asti. Voiko mummo parempaa perintöä jälkipolville antaakaan? Oikeuden iltarukoukseen, jossa itse ainakin toisinaan rukoilen koko maailman puolesta! Olen kokenut, että aikuisenakin siitä saa rauhan ja moni asia asettuu uomiinsa. Voi ajatella turvallisesti: "Jos Jumala suo, sitä taikka tätä saamme tehdä… Eikä meidän tarvitse huolehtia asioista, jotka eivät ole meidän käsissämme!"
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys