An­te­ro Ii­va­ri­nen

Helmiina Klasila

Olen jo SRK:n jul­kai­se­mas­sa Isä-kir­jas­sa ker­to­nut mo­nik­ko­per­heem­me elä­mäs­tä. Täs­sä vä­hän li­sää nois­ta tai­vaan ih­meis­tä, kol­mes­ta pie­nes­tä en­ke­lis­tä.

Kol­mos­ten, var­sin­kin ident­tis­ten, syn­ty­mi­nen on ää­rim­mäi­sen har­vi­nais­ta. Olem­me per­hees­säm­me saa­neet ko­kea tä­män­kin Luo­jan an­ta­man siu­nauk­sen, ja sii­tä olem­me ää­rim­mäi­sen kii­tol­li­sia. Kut­suin ja kut­sun edel­leen lap­si­am­me, noi­ta Tai­vaan Isän sil­män­te­riä, en­ke­leik­si. Ty­töt Ada, Lin­nea ja Re­bec­ca syn­tyi­vät kes­ko­si­na kei­sa­ri­leik­kauk­sel­la ras­kaus­vii­kol­la 29+3.

Re­bec­ca pai­noi 945 gram­maa, Lin­nea ja Ada him­pun pääl­le ki­lon. Ty­töt oli­vat niin pie­niä, et­tä mah­tui­vat kaik­ki kol­me kah­del­le käm­me­nel­le­ni. Sor­met tu­li­ti­ku­no­hu­et. Niis­tä näki läpi. Eri­kois­pie­net tu­tit niin kuin joil­lain pik­ku­nu­keil­la.

Saim­me ol­la tyt­tö­jem­me kans­sa kol­mi­sen kuu­kaut­ta vas­ta­syn­ty­nei­den te­hol­la. Tuo ai­ka oli opet­te­lua ja uut­ta, jopa jän­nit­tä­vää ai­kaa. Nuo ajat ovat jää­neet läm­pi­mä­nä muis­to­na mie­leen. Saim­me kai­ken, mitä isä ja äi­ti vain voi toi­voa: neu­vo­ja, tu­kea ja huo­len­pi­toa. Noil­la eväil­lä oli sit­ten vä­hän hel­pom­pi aloit­taa meil­le niin uu­si per­he­ar­ki omas­sa ko­dis­sa.

Sai­raa­lan hen­ki­lö­kun­nas­ta tuli ka­ve­rei­ta, jot­ka ha­la­si­vat ja tsemp­pa­si­vat. Kir­joit­ti­vat kir­jei­tä ko­tiim­me vuo­sia myö­hem­min­kin. Yk­si hoi­ta­ja hom­ma­si meil­le spon­so­rei­ta vau­va­tar­vik­keis­ta vaip­poi­hin. Ker­ran pa­kot­ti­vat mei­dät lo­mal­le Kil­pis­jär­vel­le sa­no­en: ”Men­kää­hän nyt, ker­ke­ät­te kyl­lä vie­lä näi­tä nyyt­te­jä hoi­del­la yl­lin kyl­lin.” En oli­si mil­lään ras­ki­nut läh­teä ja ha­ra­sin vas­taan. Lo­pul­ta kum­min­kin läh­det­tiin. Mi­nul­ta va­lui­vat kyy­ne­leet, kun aje­lim­me Kil­pis­jär­vel­le päin, joka het­ki kau­em­mas ty­töis­tä. Ikä­vä oli kova, oli­sin ha­lun­nut kään­tyä ta­kai­sin.

Vai­mo­ni Jo­han­na nau­roi vie­rel­lä ja loh­dut­ti: ”Mu­ka­va näh­dä, et­tä ikä­vöit noin ko­vas­ti… Se ker­too, et­tä ra­kas­tat noi­ta tyt­tö­jä to­del­la pal­jon, ja on mi­nul­la­kin hei­tä ikä­vä.” ”Niii-iin var­maan”, sain sa­not­tua kat­ko­nai­ses­ti, ne­nää niis­kut­ta­en. "Ra­kas­tat var­maan mi­nu­a­kin…? Jo­ten ei­kö­hän men­nä nyt ja nau­ti­taan kah­des­taan olos­ta?" Jo­han­na jat­koi. Nyö­kyt­te­lin pää­tä­ni sen mer­kik­si, et­tä olin sa­maa miel­tä, niis­kau­tin vie­lä nok­kaa­ni ja pai­noin kaa­sua. "Koh­ta var­maan tul­lin va­lot nä­ky­vät… Tuon mut­kan ta­ka­na jos oi­kein muis­tan."

Ikä­vä is­kee vie­lä­kin, vaik­ka lap­sia on jo nel­jä­tois­ta. Sama tun­ne vie­lä­kin ko­toa pois, vaik­ka­pa vuok­ra­mö­kil­le, läh­ties­sä. Eh­kä­pä tuo ikä­vä­kin on Luo­jan siu­naus­ta, ajat­te­len. No ai­van var­mas­ti, kun liit­tyy niin pal­jon rak­kau­teen, mie­tin. Tuo­hon tun­teis­ta suu­rim­paan. Niin­hän Jo­han­na ai­koi­naan sa­noi – tuo mi­nun vii­sas vai­mo­ni. Ai­kai­sem­min, en­nen kun löy­sin Jo­han­nan, olin pi­dät­ty­väi­nen. Tun­tei­den peit­te­li­jä. Vii­li­pyt­ty ja ko­vis. Jo­han­nan hoi­vis­sa mi­nus­ta on tul­lut herk­kä ja tun­tei­den näyt­tä­jä, eh­kä siis peh­mis.

Täs­sä äs­ket­täin, pari kuu­kaut­ta sit­ten, sa­noin kol­mo­sil­le, et­tä äl­kää iki­nä muut­ta­ko ko­toa pois, sil­lä muu­ten var­maan it­ken vii­kon put­keen. Ada, Lin­nea ja Re­bec­ca purs­kah­ti­vat nau­ruun ja sa­noi­vat: ”Niin sä var­maan is­kä teet­kin, vii­kon vä­hin­tään…” Ja nau­rua taas. Eh­kä­pä… Ai­ka näyt­tää.

Si­nä­kin olet eh­kä tun­te­nut ikä­vää. Olet­ko eh­kä ikä­vöi­nyt jo pois­nuk­ku­nut­ta lä­heis­tä­si? Eh­kä ol­les­sa­si kau­ka­na ko­toa tun­net ikä­vää lä­hei­si­ä­si koh­taan tai tai­va­si­kä­vä kova syys­tä tai toi­ses­ta. Ikä­vöit ys­tä­vää vie­rel­le­si tai vaik­ka­pa rau­haa sy­dä­mee­si.

Kaik­ki tun­teet, ikä­vä­kin, ovat Luo­jan an­ta­mia. Tun­tei­ta, jois­sa on ri­paus it­se­ä­si. Tun­tei­ta, jot­ka ker­to­vat luon­tees­ta­si. Ker­to­vat jopa sy­dä­men ti­las­ta­si. Tun­tei­ta, joi­ta ei kan­na­ta pei­tel­lä tahi pi­dä­tel­lä.

Tun­tei­ta ja tun­tei­den vuo­ris­to­ra­taa, ne kaik­ki kuu­lu­vat meil­le jo­kai­sel­le. Saam­me iloi­ta ja nau­raa. Tun­tea suut­tu­mus­ta ja su­rua. Ne näyt­tä­mäl­lä olem­me ai­to­ja, juu­ri sel­lai­sia kun oi­ke­as­ti olem­me. Tar­vit­ta­es­sa pyy­de­tään an­teek­si ja an­ne­taan, jos­kus pyy­tä­mät­tä­kin.

Muis­tat­han nau­raa kun nau­rat­taa ja it­keä kuin it­ket­tää – niin mi­nä­kin teen. Niin te­ke­vät kol­mo­set­kin ja koko iha­na per­hee­ni. Nuo mi­nul­le niin rak­kaat.