An­te­ro Ii­va­ri­nen

Se­lai­lim­me per­heem­me kans­sa olo­huo­nees­sam­me van­ho­ja va­lo­ku­vi­am­me. Huo­neen täyt­ti pu­heen­so­ri­na ja huu­dah­duk­set "kat­so­kaa­pa tätä!" ja "kuka toi oi­kein on?” Muis­tot tu­li­vat mie­leen siel­tä ja tääl­tä. ”Mil­loin tää oi­kein on otet­tu?” ”Kat­so­kaa tuo­ta il­met­tä!” Nau­rua ja ky­sy­myk­siä.

Va­lo­ku­vien kat­se­lu on yh­teis­tä ai­kaa par­haim­mil­laan. Se­lail­laan yh­tei­siä muis­to­ja mei­dän per­hees­tä, joka pik­ku­hil­jaa kas­va­nut, ai­van huo­maa­mat­ta. Tär­kei­tä ku­via mat­kan var­rel­ta. Leh­ti­leik­kei­tä, pii­rus­tuk­sia ja ku­via juh­lis­ta ja hau­ta­jai­sis­ta. Jo pois nuk­ku­nei­ta lä­hei­siä, ys­tä­viä. Su­ku­lai­sia, vie­rai­ta ja ka­ve­rei­ta. Tut­tu, us­ko­vai­nen pap­pi kas­ta­mas­sa pie­nin­tä, ym­pä­ril­lä kum­mit. Mo­nes­ko­han lap­si tuol­le pa­pil­le mei­dän per­hees­sä? Kau­nii­ta muis­to­ja, jot­ka he­rä­si­vät muis­tois­sa uu­des­taan elä­vik­si, kuin ei­len ta­pah­tu­neik­si.

Eräs ku­vis­ta oli Su­vi­seu­rois­ta, jois­sa pie­nim­mät lap­sem­me oli­vat ve­li­poi­kie­ni sy­lis­sä. Kuva he­rät­ti nau­rua, kun taus­tal­ta nä­kyi kylt­ti "Vä­hä­ar­voi­set löy­tö­ta­va­rat" – ihan kuin nuo sy­lis­sä ole­vat pik­kui­set lap­su­kai­set oli­si­vat juu­ri löy­det­ty ja odot­te­li­vat nou­ta­jaan­sa kyl­tin al­la. Rou­va, tuon ku­van ot­ta­ja, sa­noi: "Mi­ten on­nis­tun ai­na ot­ta­maan tuol­lai­sia ku­via?” Nau­rua... Se­kin on lah­ja, jos osaa ot­taa ku­via jois­ta tu­lee iloi­nen ja hyvä mie­li. Tun­nel­ma vä­lit­tyy ku­van kaut­ta kat­so­jal­le ja saa hä­net sa­mais­tu­maan ku­van ker­to­maan het­keen.

Se­laa­mis­tam­me ku­vis­ta ke­hit­tyi mie­lis­säm­me uu­sia ku­via, kun muis­te­lim­me ku­vien ot­to­het­kiä edel­tä­viä tai nii­den jäl­kei­siä ta­pah­tu­mia. Saim­me siis ikään kuin kat­sel­la vi­de­oi­ta nois­ta ele­tyis­tä het­kis­tä. Kuun­nel­la lau­lu­ja ja sa­no­ja. Tun­sin ha­lauk­sen, jon­ka an­noin nyt jo pois­nuk­ku­neel­le ano­pil­le hä­nen maa­tes­saan sai­ras­vuo­teel­la. Muis­tin öl­jyn tuok­sun ja ju­tut, joi­ta ju­tel­tiin rak­kaan ap­piu­kon kans­sa, kun hie­roin hä­nen ki­pe­ää sel­kään­sä. Näin taas kyy­ne­leet, jot­ka vie­räh­ti­vät hä­nen pos­kil­leen, kun vii­mei­sen ker­ran hy­väs­te­lim­me. Kuu­lin taas rak­kaan isä­ni neu­vot us­kon­kil­voi­tuk­ses­ta ja hä­nen vii­mei­sen hy­väs­te­lyn­sä ja vii­mei­set sa­nan­sa: ”Voi.. kyl­lä tuo Ii­sa-pie­ni… on en­ke­li.” Muis­tan ai­don hy­myn. Syn­ny­tys­sa­lin tun­nel­man, en­sim­mäi­sen lap­sen ään­näh­dyk­sen. Muis­tan tuok­sut ja tun­teet. Tun­nen ne ke­hos­sa­ni. Muis­te­len ja nau­tin. On­nek­si on ku­vat, joi­den kaut­ta pää­sem­me ai­na pa­rem­min muis­to­jen ää­rel­le.

Myös unis­sam­me saa­tam­me näh­dä ku­via, juu­ri vas­taa­van­lai­sia. Jos­kus ihan ou­to­ja ja kum­mal­li­si­a­kin. Haa­ve­ku­vi­a­kin meil­lä mo­nil­la on. Sii­tä, mil­lais­ta elä­mää toi­voi­sim­me tu­le­vai­suu­den tuo­van tul­les­saan. Mie­les­sä voi ol­la myös uh­ka­ku­via, jot­ka pe­lot­ta­vat. Toi­saal­ta siel­lä voi ol­la ku­via tai­vas­toi­vos­ta, sii­tä, mil­lais­ta on tai­vaas­sa. Ne­kin muut­tu­vat kyl­lä ker­ran to­dek­si. Kun­han jak­sam­me vain us­koa.

Skan­naam­me muu­ta­mia ku­via tie­to­ko­neel­le, muu­ta­ma kuva on lap­sen kä­des­sä me­nos­sa omaan huo­nee­seen laa­tik­koon tai ke­hyk­siin. "Nämä minä ha­lu­an it­sel­le­ni", kuu­luu por­tai­kos­ta. Nii­tä sit­ten saa­vat kat­sel­la use­am­min, päi­vit­täin. Ku­via on myös pi­a­non pääl­lä, sei­nil­lä ja vit­rii­nis­sä. Osu­vat siel­tä sil­miin ai­na sil­loin täl­löin. Mo­nes­ti vas­ta sit­ten, kun is­tum­me alas tai rau­hoi­tum­me soh­val­le le­päi­le­mään. Mut­ta tär­kei­tä ne ovat meil­le kai­kil­le.