Sii­las 4 v. löy­si kas­vi­maan kään­tä­mi­sen yh­tey­des­sä vii­me­vuo­ti­sen pork­ka­nan ja pe­ru­nan, jot­ka oli­vat ihan eh­das­sa kun­nos­sa. Het­ken kes­kus­tel­tu­aan äi­din kans­sa hän ha­lu­si is­tut­taa pork­ka­nan uu­del­leen mul­lan kät­köi­hin kas­va­maan sa­toa. Seu­raa­va­na aa­mu­na aa­mu­pa­lal­la äi­ti to­kai­si: "Käy­pä Sii­las kas­te­le­mas­sa se pork­ka­na, jon­ka il­lal­la is­tu­tit." Het­ken pääs­tä kas­vi­maal­ta si­säl­le lomp­si iloi­nen poi­ka, jol­la oli kä­des­sään ei­li­nen is­tu­tet­tu mul­tai­nen pork­ka­na. "Mik­si sinä sen pork­ka­nan kai­voit ylös ja tuot sen tän­ne?" äi­ti ky­syi häm­mäs­ty­nee­nä. "Käyn kas­te­le­mas­sa sitä kä­si­pe­su­al­taas­sa", vas­ta­si Sii­las.

Pie­nen kes­kus­te­lun jäl­keen kat­soim­me hy­myil­len olo­huo­neen ik­ku­nas­ta, kuin­ka pik­kui­nen poi­ka kai­voi pie­nel­lä la­pi­ol­la kuop­paa, jo­hon pork­ka­na jäl­leen pa­la­si tu­tul­le pai­kal­leen. Mul­taa pääl­le ja la­pi­ol­la ta­put­te­lut vie­lä, niin jo tu­tuk­si tul­lut pork­ka­na pää­si mul­lan si­sään odot­ta­maan uut­ta päi­vää, mitä se tuo­kaan taas tul­les­saan.

Eräs veli ker­toi seu­rois­ta, jos­sa oli ol­lut. Nois­sa seu­rois­sa pu­hu­ja oli eden­nyt jo pu­hees­sa niin sa­no­tus­ti lop­pu­suo­ral­le. Pu­hu­ja saar­na­si syn­nis­tä ja sii­tä, kuin­ka nii­tä voi lait­taa pois. "Syn­nit voi upot­taa ar­mot­to­maan poh­jan­me­reen", pu­hu­ja sa­noi, vaik­ka tar­koit­ti var­maan poh­ja­ton­ta ar­mon­mer­ta. Veli joka ker­toi tä­män ta­pauk­sen, jou­tui kes­ken pu­heen läh­te­mään nau­la­koil­le hi­hit­te­le­mään hy­vää olo­aan pois.

Eräs ys­tä­vä ker­toi ai­koi­naan työ­ka­ve­ris­taan, joka oli ker­to­nut työ­pai­kal­la vii­kon­lo­pun ta­pah­tu­mis­ta: "Kä­vin erääs­sä kau­pas­sa, jos­sa en ol­lut pit­kään ai­kaan käy­nyt. Ai­na­kaan vuo­teen. Aje­lin tut­tua reit­tiä kaup­paan pie­nen pie­nel­lä au­tol­la­ni. Vii­mei­nen kään­ty­mi­nen kau­pan pi­haan oli jo­ten­kin eri­lai­nen kuin en­nen. Pi­haan ajo oli mel­kois­ta möy­ky­tys­tä. On­pa huo­no tie, ajat­te­lin. Pi­has­sa au­tos­ta nous­tes­sa­ni kaik­ki pi­hal­la oli­jat kat­soi­vat mi­nua sil­mät ym­myr­käi­se­nä. Kat­soin ta­kai­sin, nak­ka­sin oven kiin­ni ja lomp­sin kaup­paan. Os­tok­set teh­ty­ä­ni me­nin ulos au­tol­le­ni ja sa­mal­la kat­see­ni osui tie­hen jota pit­kin olin saa­pu­nut kau­pan park­ki­pai­kal­le. Mä­es­sä, jos­sa vuo­si sit­ten oli ol­lut tie, oli nyt juu­ri teh­dyt le­ve­ät ja nä­tit lan­kus­ta teh­dyt kä­ve­ly­por­taat, il­man kä­si­kai­tei­ta. Noi­ta­ko pit­kin minä aje­lin? säi­käh­din. Ei­pä ih­me, et­tä tie tun­tui möyk­kyi­sel­tä. Sitä siis muut asi­ak­kaat kat­se­li­vat ih­meis­sään. Minä vaan pok­ka­na vas­ta­sin kat­sei­siin, niin kuin kaik­ki oli­si ol­lut nor­maa­lia. On­nek­si au­to­ni on pie­ni, niin sel­vi­si tuos­ta­kin tes­ti­ra­das­ta kun­ni­al­la ja il­man va­hin­ko­ja."

Poh­joi­ses­sa Suo­mes­sa kym­me­niä vuo­sia sit­ten oli erääl­lä pie­nel­lä paik­ka­kun­nal­la vie­rai­le­via pu­hu­jia pi­tä­mäs­sä seu­ro­ja. Toi­nen pu­hu­ja­ve­li oli nuo­ri, ja hä­nen ää­nen­sä ei eh­kä ol­lut niin kuu­lu­va kuin joil­lain toi­sil­la. Etu­ri­vis­sä is­tui mum­mu­ja, jois­ta yk­si oli mel­kein kuu­ro. Mum­mul­le piti huu­taa kor­van vie­res­sä, et­tä hän kuu­li mitä oli sa­not­ta­vaa. Ky­sei­nen mum­mu sa­noi kes­ken pu­heen ko­vaan ää­neen: "On näis­sä seu­rois­sa mu­ka­va ol­la, vaik­ka en ole kuul­lut vie­lä sa­naa­kaan." Pu­hu­ja­ve­li ko­ven­si ään­tään, et­tä mum­mu­kin kuu­li­si.

Mie­leen­pai­nu­via jut­tu­ja kan­nat­taa ker­toa muil­le­kin. Jos­pa näis­tä­kin ta­pauk­sis­ta oli­si iloa joil­le­kin.