An­te­ro Ii­va­ri­nen

On päi­viä, jol­loin oli­si ol­lut pa­rem­pi jää­dä ko­tiin. Tai ai­na­kin on voi­nut tun­tua sil­tä. It­sel­lä­ni on mo­nes­ti­kin ol­lut tuol­lai­nen tun­ne, mut­ta esi­mer­kik­si au­ton ha­jo­a­mi­nen oli­si tul­lut var­mas­ti etee­ni seu­raa­va­na­kin päi­vä­nä, vaik­ka oli­sin­kin en­sin jää­nyt ko­tiin. Jo­ten ei­pä muu­ta kuin elä­mää vaan eteen­päin päi­vä ker­ral­laan elä­en. Ot­ta­en vas­taan, mitä ku­kin päi­vä tuo­kin tul­les­saan. Nii­tä­pä on sit­ten mu­ka­va muis­tel­la ja haus­koil­le ta­pauk­sil­le vaik­ka­pa nau­res­kel­la­kin.

Tu­lin erää­nä tal­vi-il­ta­na myö­hään töis­tä ko­tiin, ja olo oli ai­ka vä­sy­nyt. Me­nin olo­huo­nee­seen et­si­mään huu­li­ras­vaa roh­tu­neil­le huu­lil­le­ni. Huu­let tun­tui­vat ole­van kuin tu­les­sa. Pi­a­non pääl­lä ol­lut sink­ki­sal­va­tuu­bi osui kä­tee­ni, ja koh­ta su­tai­sin sitä rei­lun an­nok­sen suu­ni seu­dul­le. Heit­täy­dyin olo­huo­neen lat­ti­al­le ma­koi­le­maan se­läl­le­ni. Mah­ta­va lep­puut­taa ke­hoa het­ken, ajat­te­lin.

”Kaup­pa me­nee koh­ta kiin­ni, ja pi­täi­si saa­da lei­po­mis­värk­ke­jä ja pat­te­rei­ta”, vai­mo­ni to­kai­si. Vil­kai­sin kel­loa. Puo­li tun­tia ai­kaa, nyt tuli kii­re. Äk­ki­näi­se­nä mie­he­nä pomp­pa­sin ylös ja nap­pa­sin os­tos­lis­tan Jo­han­nan kä­des­tä. Pu­he­lin tas­kuun, ja koh­ta jo is­tuin au­tos­sa aje­le­mas­sa koh­ti ruo­ka­kaup­paa.

As­te­lin koh­ti kau­pan ul­ko-ovea. Vas­taa­ni tuli mies, joka hy­myi­li mi­nut näh­des­sä­ni. Hy­myi­lin ta­kai­sin. Kau­pan si­säl­lä sain li­sää hy­myi­le­viä kat­sei­ta. Tun­tui kuin oli­sin tul­lut tosi iloi­seen kaup­paan. Täl­lai­ses­sa kau­pas­sa on mu­ka­va käy­dä, ajat­te­lin. To­del­li­nen ilon kaup­pa.

Hy­myil­len jat­koin os­tok­si­a­ni. Pat­te­rei­ta, joi­ta luki os­tos­lis­tas­sa, en vaan löy­tä­nyt mis­tään. As­te­lin myy­jän luok­se ja ky­se­lin pat­te­rei­ta, täl­lai­sia ihan pie­niä, ja näy­tin mal­lin. Myy­jää nau­rat­ti, kun hän läh­ti näyt­tä­mään, mis­tä nii­tä löy­tyi­si. Koh­ta kaik­ki tar­vit­ta­va oli os­tos­ko­ris­sa ja sei­soin kas­sal­la.

Ja taas: kas­sa­kin hy­myi­li le­ve­äs­ti. Nyt olin jo ihan ih­meis­sä­ni. Ihan koko kaup­pa yh­tä hy­myä. Mie­tin, on­ko­han nyt joku hy­my­päi­vä tai jo­tain.

Iloi­ses­ti as­te­lin au­tol­le­ni kaup­pa­kas­si kä­des­sä­ni hei­lu­en. Pak­ka­sil­ma tun­tui mu­ka­van kir­pe­äl­tä.

Täy­del­li­nen päi­vä, ajat­te­lin mie­les­sä­ni. To­del­li­nen ilon päi­vä. Täl­lai­sia sai­si ol­la kyl­lä joka päi­vä. Nak­ka­sin os­tos­kas­sin au­ton etu­pen­kil­le ja is­tuin au­too­ni.

Tur­va­vyöt kiin­ni, au­to käyn­tiin ja pak­ki pääl­le. Vil­kai­sin taus­ta­pei­liin. ”VOI KAU­HEA!” sa­noin ää­neen. Taus­ta­pei­lis­tä mi­nua kat­soi mies, jol­la oli sil­mät ja suu am­mol­laan. Huu­let val­koi­se­na sink­ki­sal­vas­ta ja oli sitä sal­vaa vä­hän pos­kien suun­taan­kin le­vin­nyt. "Kä­vin­kö minä tä­män nä­köi­se­nä kau­pas­sa", mu­ti­sin. "Kai­ken­lai­sia sal­vo­ja sitä kek­si­tään­kin."

Hy­myn ja ilon mys­tee­ri oli siis sel­vin­nyt. Minä ihan it­se tuo­nut sen tuon­ne kaup­paan. Näy­tin ihan jol­tain pel­lel­tä, joka esiin­tyy sir­kuk­ses­sa. Mi­nul­la vain oli työ­vaat­teet pääl­lä.

Aje­lin ko­tiin aja­tuk­sis­sa­ni, taus­ta­pei­li sai ol­la nyt ihan omas­sa rau­has­saan. Nak­ka­sin os­tos­kas­sin keit­ti­ön tuo­lil­le ja sa­noin Jo­han­nal­le: ”Seu­raa­vaan kol­meen kuu­kau­teen, tai sa­no­taan kol­meen vuo­teen, en as­tu ja­lal­la­ni­kaan tuo­hon kaup­paan." Ky­syin: ”Et sit­ten voi­nut sa­noa, min­kä nä­köi­se­nä läh­din lii­ken­tee­seen?" Jo­han­na nau­roi kip­pu­ras­sa, keit­ti­ön pöy­tään no­ja­ten: ”En ke­ren­nyt, kun läh­dit niin vauh­dil­la taas ker­ran.”

Oli­si­ko siis pei­liin kat­so­mi­sen paik­ka, täs­sä­kin ta­pauk­ses­sa, taas ker­ran it­sel­lä­ni? Ihan var­mas­ti. Var­sin­kin en­nen reis­sua se oli­si kan­nat­ta­nut. Niin, ja reis­sun jäl­keen­kin syyl­lis­tä et­sies­sä­ni.

Tuos­ta ta­pauk­ses­ta on on­nek­si ai­kaa jo rei­lus­ti yli kym­me­nen vuot­ta. Tar­peek­si, et­tä sen voi ker­toa muil­le­kin.