An­te­ro Ii­va­ri­nen

Ruuh­ka­vuo­det, nuo lap­si­per­heen työn­täy­tei­set päi­vät. Tut­tu jut­tu meil­le mo­nel­le. Joil­le­kin jo taak­se jää­nei­tä muis­to­ja vain, joil­la­kin vie­lä edes­sä­päin hää­möt­tä­vät. Mei­dän per­hees­sä ol­laan jo voi­ton puo­lel­la, jos niin voi sa­noa, vaik­ka kaik­ki nel­jä­tois­ta asu­vat­kin vie­lä ko­to­na. Aut­ta­via kä­siä löy­tyy isoim­mis­ta lap­sis­ta, osa jo täy­si-ikäi­si­ä­kin.

Ar­ki ja päi­vät täyt­ty­vät työs­tä, jota per­heen pyö­rit­tä­mi­nen vaa­tii yl­lät­tä­vän pal­jon. Ruu­an­lai­tos­ta sii­vouk­seen. Pyy­kin­pe­sus­ta las­ten hoi­toon. Puo­li­son huo­mi­oi­mi­ses­ta pu­hu­mat­ta­kaan. On ta­lon kor­jauk­sia, joil­la­kin jopa uu­den ko­din ra­ken­ta­mi­nen mui­den ar­ki­as­ka­rei­den ohes­sa. Iso­ja pon­nis­tuk­sia koko per­heel­tä, yh­tei­sen pää­mää­rän vuok­si. Yh­teen hii­leen pu­hal­ta­mis­ta, var­sin­kin van­hem­mil­ta. Vä­lil­lä toi­vot­ta­vas­ti hen­gäh­dys­tau­ko­ja­kin – ai­na­kin sun­nun­tait, nuo Luo­jan luo­mat le­po­päi­vät. Mo­nes­ti to­sin ne­kin täyt­ty­vät me­nois­ta. Py­hä­kou­lut, seu­rat ja ky­läi­lyt, mut­ta on­nek­si il­man va­sa­raa tai pyyk­ki­vuor­ta. Eh­kä­pä kun­non päi­vä­u­net, jos sel­lai­nen on mah­dol­lis­ta, tai juh­la­lou­nas koko per­heel­lä. Eri­lais­ta on­nek­si py­hä­nä kuin ar­ki­päi­vi­nä.

Olim­me joi­ta­kin vuo­sia sit­ten seu­rois­sa koko per­heel­lä, niin kuin ai­na en­nen­kin. Lap­sia penk­ki­ri­vi täyn­nä. Odot­te­lim­me seu­ro­jen al­ka­mis­ta. Ohit­sem­me kä­ve­li van­hem­pi rou­va, joka py­säh­tyi ja kään­tyi ta­kai­sin tul­len sit­ten luok­sem­me. Tuo rou­va kat­se­li hy­myil­len per­het­täm­me ja sa­noi: ”Te elät­te elä­män pa­ras­ta ai­kaa! Meil­lä jo kaik­ki len­tä­neet pe­säs­tä pois, ja kah­des­taan asus­te­taan isoa ta­loa. Kai­hol­la muis­tel­laan mie­he­ni kans­sa tuo­ta mei­dän ruuh­ka­vuo­si­ai­kaa, jota te nyt elät­te. Naut­ti­kaa tuos­ta ajas­ta, kun se on vie­lä mah­dol­lis­ta.”

Mie­tin tuo­ta koh­taa­mis­ta ja noi­ta sa­no­ja. Olen va­kuut­tu­nut, et­tä tuo rou­va pu­hui tot­ta ja tar­koit­ti oi­ke­as­ti sitä, mitä sa­noi­kin. Olen yrit­tä­nyt siis elää niin, et­tä sit­ten eläk­keel­lä ei mi­nun tar­vit­se har­mi­tel­la. Yri­tän iloi­ta enem­män ja ol­la ai­dos­ti läs­nä per­hees­säm­me. Kuun­nel­la kuu­lu­mi­sia, ky­sel­lä kou­lu­läk­sy­jä. Pe­la­ta yh­des­sä ja jos­kus an­taa ai­kaa kul­le­kin yk­sin ker­ral­laan. Jä­tin toi­sen työ­ni­kin, per­hee­ni toi­vo­muk­ses­ta. Et­tä ai­kaa yh­des­sä­o­loon oli­si enem­män. Et­tei työ vie ai­kaa­ni niin, et­tä har­mit­tai­si sit­ten, kun lap­set jo len­tä­neet pe­säs­tä pois.

Ra­kas ap­piuk­ko­ni sa­noi elä­es­sään näin: ”Jos sai­sin elää elä­mä­ni uu­des­taan, niin oli­sin enem­män ko­to­na per­hee­ni pa­ris­sa.” Vii­sai­ta sa­no­ja, vaik­ka hai­keus kuu­lui ää­nes­tä. Mik­si minä siis en kuun­te­li­si noi­ta ”neu­vo­ja”, joi­ta niin moni on mi­nul­le sa­no­nut? Ko­li­kon pe­räs­sä juok­si­ja en ha­lua ol­la, sii­tä­kin voi niin hel­pos­ti tul­la epä­ju­ma­la. Niin kuin mis­tä vain. Juok­si­sin­ko enem­min per­hee­ni pe­räs­sä pe­la­ten tai pyyk­kiä lait­ta­en? Kuka löy­tää eni­ten pa­re­ja pa­rit­to­mil­le su­kil­le? Ote­taan­ko kym­me­nen mi­nuu­tin yh­teis­sii­vous? Yh­teis­tä ai­kaa, jos­sa tu­lee jut­tua ja nau­ru­a­kin. Pie­ni ja an­toi­sa py­räh­dys. Kai­kil­la mu­ka­vaa, kaik­ki yh­des­sä teh­den. Tai yh­des­sä­o­loa pi­ha­nuo­ti­ol­la il­lan pi­mey­des­sä mak­ka­raa pais­ta­en.

Sel­lais­ta ai­kaa me nyt eläm­me. Ai­kaa, jota jot­kut kai­pai­le­vat ja läm­möl­lä ja rak­kau­del­la muis­te­le­vat. On siis pal­jon ai­het­ta ol­la on­nel­li­nen ja sii­tä Tai­vaan Isää kiit­tää. Lap­sis­ta ja puo­li­sos­ta. Us­kos­ta ja ys­tä­vis­tä. Ko­dis­ta ja toi­meen­tu­los­ta. Ruu­as­ta ja ter­vey­des­tä. Jopa ruuh­ka­vuo­sis­ta­kin. Tä­män kai­ken on Luo­ja meil­le an­ta­nut, mei­dän par­haak­sem­me kai­ken suun­ni­tel­lut. Kaik­ki päi­vä­ni luo­nut jo en­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään. Tur­val­lis­ta on siis elää, päi­vän mat­ka ker­ral­laan. Juu­ri tä­nään­kin.