JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kaunis, arvaamaton luonto

17.1.2024 6.25

Juttua muokattu:

16.1. 12:21
2024011612211120240117062500

An­te­ro Ii­va­ri­nen

Olim­me jo pit­kään saa­neet asua Nor­jan jyl­his­sä vuo­ris­to­mai­se­mis­sa. Saim­me naut­tia nois­ta Luo­jan luo­mis­ta tai­dok­kais­ta luon­non ih­meis­tä ai­van kah­des­taan rei­lu ne­li­sen vuot­ta.

Ai­na työ­päi­vän jäl­keen ja var­sin­kin vii­kon­lop­pui­sin läh­dim­me vuo­ril­le pa­ti­koi­maan tai tal­vel­la hiih­te­le­mään. Noil­la vuo­ril­la tun­sim­me konk­reet­ti­ses­ti ih­mi­sen pie­nuu­den ja Ju­ma­lan suu­ruu­den.

Ke­säl­lä lam­paat mää­ki­vät ja nii­den kau­las­sa kil­kat­ti­vat kel­lot, kun ne lai­dun­si­vat vuo­ren rin­teil­lä. Vuo­ri­pu­rot so­li­si­vat ja kos­ket pau­hui­vat pärs­kei­neen. Suo­lai­nen me­ri­ve­si mais­tui ihol­la ja vuo­ro­ve­det vaih­te­li­vat. Hil­lo­ja poi­mit­tiin sei­so­vil­taan vuo­ren rin­teil­tä. Pil­vien ylä­puo­lel­la va­el­ta­mi­nen vuor­ten hui­pul­la oli sy­käh­dyt­tä­vä ko­ke­mus.

Ker­ran näim­me vas­tak­kai­sen vuo­ren rin­teen sor­tu­van ko­ko­nai­suu­des­saan. Val­ta­va jy­li­nä täyt­ti koko tie­noon. Isot, mök­kien ko­koi­set ki­vet pie­nem­pi­neen syök­syi­vät mi­nuut­ti­tol­kul­la alas nos­tat­ta­en val­tai­san pö­ly­pil­ven ja peit­tä­en vuo­ren kau­ak­si ai­kaa täy­sin pois nä­ky­vis­tä. Vuo­ri koki muo­don­muu­tos­taan. Sii­nä oli it­sel­lä ai­ka pie­ni olo. Hil­jai­si­na kat­sel­tiin ja ih­me­tel­tiin.

Kä­vim­me me­rel­lä ka­las­sa pie­nel­lä moot­to­ri­ve­neel­lä. Mai­nin­git oli­vat noin puo­li­tois­ta­met­ri­siä. Va­las­sa­fa­rit ja vii­kin­ki­lai­val­la ret­kei­lyt ei­vät unoh­du kos­kaan.

Me­ri­he­vo­nen käm­me­nel­lä­ni oli eh­dot­to­mas­ti kau­nein nä­ke­mä­ni eläin – niin täy­del­li­sen kau­nis ja yk­si­tyis­koh­tai­nen luo­mus. Val­ta­vat ka­la­par­vet sai­vat ve­den pin­nan kie­hu­maan.

Luon­to oli täyn­nä ih­meel­li­syyk­siä, Tai­vaan Isän luo­mia täy­del­li­syyk­siä, il­man pie­nin­tä­kään vir­het­tä.

Ker­ran yh­te­nä lu­mi­se­na tal­ve­na saim­me Troms­san ko­tiim­me vie­raak­si vai­mo­ni Jo­han­nan kak­si pik­ku­sis­koa. Jo­han­nan ol­les­sa il­ta­vuo­ros­sa läh­din käyt­tä­mään tyt­tö­jä erääl­lä vuo­rel­la pie­nel­lä kä­ve­lyl­lä.

Lun­ta oli mel­koi­ses­ti, ja au­ra­sin pol­kua um­pi­han­keen. Lumi ulot­tui rei­sie­ni puo­leen vä­liin. Va­lit­sin jos­ta­kin syys­tä rei­tin mie­les­tä­ni loi­vaan rin­tee­seen, jos­sa kas­voi isoh­ko­ja vai­vais­koi­vu­ja ai­ka tiu­haan. Noin tun­nin ura­kan jäl­keen olim­me laa­hus­ta­neet joi­ta­kin sa­to­ja met­re­jä ylös­päin. Hiki vir­ta­si au­raa­jal­la ja myös noil­la kah­del­la ta­ka­na tu­le­val­la tyt­tö­sel­lä.

Juu­ri en­nen puus­ton ylä­ra­jaa kuu­lim­me val­tai­san hu­mah­duk­sen, ja sa­mal­la ym­pä­ril­läm­me ole­va lu­mi­ker­ros hu­mah­ti mo­nen sa­dan met­rin mat­kal­ta ym­pä­ril­täm­me noin kym­me­ni­sen sent­tiä alas­päin. Vai­vais­koi­vut hei­lah­ti­vat ja huo­jui­vat. Nii­den lat­vat oli­vat kään­ty­neet osoit­ta­maan vaa­ka­ta­sos­sa ala­rin­tee­seen.

Säi­käh­din ja sa­noin ”lu­mi­vyö­ry". Mei­dän var­je­luk­se­na oli, et­tä puus­to piti vyö­ryn pai­koil­laan. Het­ken sii­nä ol­tiin hil­jaa ja kään­nyim­me ta­kai­sin tu­lo­jäl­jil­lem­me, va­ro­vas­ti sa­mo­ja jäl­kiä ta­kai­sin au­tol­le.

Ih­met­te­len vie­lä­kin, mi­ten loi­val­la rin­teel­lä tuo ta­pah­tui ja mi­ten Luo­ja taas var­je­li.

Ker­ran lop­pu­tal­ves­ta kä­vin taas sa­mo­jen tyt­tö­jen kans­sa toi­sel­la vuo­rel­la il­ta-ai­kaan Jo­han­nan ol­les­sa taas töis­sä. Yli pa­rin tun­nin ka­pu­a­mi­sen jäl­keen olim­me jo mel­kein vuo­ren hui­pul­la, kun näin me­rel­tä tu­le­van val­ta­van ja syn­kän pil­vi­mas­san. Ajat­te­lin, et­tä ker­ke­äm­me käy­dä kum­min­kin tuol­la hui­pul­la ja sit­ten pa­la­ta äk­kiä ta­kai­sin au­tol­le.

Kyl­lä­hän me hui­pul­le pääs­tiin­kin, mut­ta olim­me­kin jo sa­man tien pil­vi­mas­so­jen ym­pä­röi­mä­nä. Nä­ky­vyys oli joi­ta­kin kym­me­niä met­re­jä. Tu­tut mai­se­mat ei­vät enää ol­leet­kaan tu­tun nä­köi­siä. Läh­din vie­mään jouk­koa alas­päin mie­les­tä­ni oi­ke­aan suun­taan. Aloin jo hä­tään­tyä, ja ek­sy­mi­nen oli to­den­nä­köis­tä.

Hil­jai­set huo­kauk­set läh­ti­vät Tai­vaan Isäl­le: ”Au­ta mei­tä täl­tä vuo­rel­ta tur­val­li­ses­ti pois.” Läm­pö­ti­la oli muut­tu­nut het­kes­sä kyl­mäk­si tuon pil­vi­mas­so­jen si­säl­lä. Mi­käs tuol­la meni, hät­käh­din. Nä­kö­kent­tä­ni ää­ri­ra­joil­la olin nä­ke­vi­nä­ni hiih­tä­jän ja koi­ran. ”HEI­III”, huu­sin min­kä keuh­kois­ta läh­ti. Kyl­lä se hiih­tä­jä oli. Tuo hah­mo py­säh­tyi niil­le si­joil­leen. ”Luo­jal­le kii­tos”, huo­kai­sin.

Läh­dim­me koh­ti hiih­tä­jää. Luu­lin, et­tä hän odot­tai­si mei­tä, kun­nes saa­pui­sim­me hä­nen luok­sen­sa. Mut­ta tuo hiih­tä­jä jat­koi hil­jak­sel­taan las­keu­tu­mis­ta vuor­ta alas, kum­min­kin niin, et­tä nä­köyh­teys säi­lyi vä­lil­läm­me. Hän oli siis hok­san­nut, et­tä em­me osai­si it­se alas vuo­rel­ta ja jäi aut­ta­maan mei­tä omal­la ta­val­laan.

Noin puo­len tun­nin ri­pe­än las­keu­tu­mi­sen jäl­keen olim­me tu­tun jär­ven ran­nal­la ja näim­me au­tom­me. Tuo nor­ja­lai­nen aut­ta­jam­me oli jo au­tol­laan ja kiin­nit­ti suk­si­aan au­ton­sa ka­tol­le. Pääs­ty­äm­me au­tom­me lä­hel­le tuo aut­ta­ja vil­kut­ti meil­le ja hyp­pä­si jo au­toon­sa. Huu­sin taas nor­jak­si ”KII­TOS” min­kä keuh­kois­ta läh­ti ja vil­ku­tin ta­kai­sin. Vie­lä aut­ta­jam­me au­ton tööt­täys – ja tuo pe­las­ta­jam­me oli enää muis­to vaan.

Kau­nis mut­ta ar­vaa­ma­ton luon­to muut­tuu jos­kus het­kes­sä ai­van toi­sen­lai­sek­si. Sil­män­rä­päys tai ei si­tä­kään. Ai­van niin kuin mei­dän elä­mä­kin tääl­lä maan pääl­lä.

AnteroIivarinen
Olen Vaajakoskelainen 14 lapsen isä. Harrastan perheen pyöritystä rakkaan vaimoni kanssa 24/7/365. Jossain välissä käyn myös töissä rakennusalalla. Perhe, usko ja normaali arki – nuo meille niin tärkeät asiat ovat kirjoitusteni keskiössä, huumorilla höystettynä. Mottoni on: joka asiasta löytyy aina jotain positiivista.
11.10.2024

Teidän on vain pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa. Kol. 1:23

Viikon kysymys