An­te­ro Ii­va­ri­nen

Per­hees­säm­me on 14 las­ta ja niin kau­nis rou­va, et­tä! Kaik­ki lap­set asu­vat vie­lä ko­to­na. Nel­jä van­hin­ta on jo täy­si-ikäi­siä, ja nuo­rin al­le kah­den vuo­den ikäi­nen. Mel­koi­sen työn­täy­teis­tä on vä­lil­lä elä­mä mei­dän per­hees­sä. Lap­sil­la on jos­kus te­ke­mi­sen puu­te, kun ei­vät kek­si, mitä te­ki­si­vät. Te­ke­mis­tä pi­täi­si ol­la joka het­kek­si. Me van­hem­mat kyl­lä tie­däm­me, et­tä jos te­ke­mis­tä ei ole, niin on hyvä heit­täy­tyä vaik­ka soh­val­le hui­laa­maan.

Kä­vim­me joku kesä sit­ten Ro­va­nie­mel­lä lo­ma­reis­sul­la ja poik­ke­sim­me jou­lu­pu­kin maa­han koko per­heel­lä het­kek­si mie­li­ku­vi­tus­maa­il­man pyör­tei­siin. Tuol­ta reis­sul­ta jäi muis­to­ja ja ku­via, jois­sa las­tem­me sil­mät säih­ky­vät ja ilon voi näh­dä kas­vois­ta.

Jon­kin ai­kaa reis­sun jäl­keen, erää­nä ke­säi­se­nä päi­vä­nä, tu­lin töis­tä ko­tiin. Au­rin­ko pais­toi pil­vet­tö­mäl­tä tai­vaal­ta, lin­nut lau­loi­vat, mut­ta yk­si tut­tu ää­ni uu­pui: las­ten ää­niä ei kuu­lu­nut mis­tään ei­kä pi­ha­maal­la­kaan nä­ky­nyt ke­tään.

Mis­säs kaik­ki oi­kein ovat, ih­met­te­lin. Kä­ve­lin ala­ker­ran ovel­le ja sii­tä ko­din­hoi­to­huo­nee­seen men­näk­se­ni kyl­män suih­kun kaut­ta ruo­ka­pöy­tään. Ih­meek­se­ni kuu­lin ala­ker­ran ta­ka­huo­nees­ta kau­nis­ta mu­siik­kia ja las­ten ilois­ta lau­lua.

Hil­jaa hii­pien me­nin kat­so­maan, mitä siel­lä oi­kein lei­kit­tiin. Au­kai­sin va­ro­vas­ti huo­neen oven ja kur­kis­tin si­säl­le. Etee­ni avau­tui us­ko­ma­ton näky: hä­mä­rä ja tun­nel­mal­li­nen huo­ne, jos­sa oli jou­lu­kuu­si ko­ris­tei­neen ja va­loi­neen. Lah­ja­pa­ket­te­ja oli kuu­sen al­la, ja kat­toon oli vi­ri­tet­ty jou­lu­va­lot. Blu­e­tooth-kai­ut­ti­mes­ta kuu­lui jou­lu­lau­lu­ja, ja ihan oi­kei­ta, ilos­ta kil­jah­te­le­via pik­ku­tont­tu­ja hyp­pi kuu­sen ym­pä­ril­lä lau­la­en jou­lu­lau­lu­ja. Muu­ta­ma pik­ku­tont­tu söi ma­tol­la is­tu­en ja hy­myil­len pi­pa­rei­ta. Isom­mat ton­tut ja jou­lu­puk­ki seu­ra­si­vat sei­nän vie­rus­tal­la. Jo­tain tut­tua nois­sa ton­tuis­sa oli.

”Isi, me teh­tiin it­sel­le oma jou­lu­maa! Äi­ti an­toi lu­van”, sa­noi yk­si ton­tuis­ta. ”Kat­so näi­tä lah­ja­pa­ket­te­ja”, sa­noi toi­nen. ”Me teh­tiin ne ihan it­se!”

Ter­veh­din jou­lu­puk­kia ja tont­tu­ja hy­vän jou­lun toi­vo­tuk­sel­la. As­tuin hy­myil­len pe­rem­mäl­le las­ten te­ke­mään jou­lu­maa­han, ilon ja rie­mun huo­nee­seen. Ihas­tel­tu­a­ni jon­kin ai­kaa las­ten kans­sa hei­dän kät­ten­sä jäl­kiä, ir­tau­duin muu­ta­man lau­lun jäl­keen hil­jaa koh­ti ko­din­hoi­to­huo­net­ta.

Suih­kus­sa lau­les­ke­lin jou­lu­lau­lu­ja. Jou­lu­mie­li oli tart­tu­nut jo mi­nuun­kin. ”Jou­lu­puu on ra­ken­net­tu, jou­lu on jo ovel­la – – kii­tos sul­le Jee­suk­sem­me, kal­lis Va­pah­ta­jam­me.”

En­pä oli­si aa­mul­la us­ko­nut, et­tä il­ta­päi­väl­lä meil­lä on jou­lu ja it­sel­lä­ni­kin niin jou­lui­nen mie­li. Vaat­tei­den vaih­don jäl­keen suun­ta­sin ruo­ka­pöy­tään rou­van val­miik­si kat­ta­mien an­ti­mien eteen. Ruo­ka­pöy­däs­sä sa­noin Jo­han­nal­le, et­tä oli­pas mu­ka­va tul­la ko­tiin, kun jou­lu oli saa­pu­nut ta­loom­me.

”Pak­ko­han sitä jo­tain oli kek­siä”, Jo­han­na tuu­ma­si, ”kun muu­ten on me­lua ja häs­säk­kää täs­sä ker­rok­ses­sa.”

”Yk­si asia puut­tuu”, sa­noin hil­jaa. ”Mis­säs jou­lu­kink­ku on ja kaik­ki jou­lu­laa­ti­kot?” vir­nis­tin. ”No nii­tä en ke­ren­nyt teh­dä”, Jo­han­na vas­ta­si huo­kais­ten. ”Mut­ta otap­pa tuos­ta pip­pers­kak­ku ja kup­pi kah­via”. Syö­tiin ruo­ka ja juo­tiin kah­vit kah­des­taan, las­ten leik­kies­sä ala­ker­ras­sa.

Jee­suk­sen syn­ty­mä­juh­laa voi muis­tel­la pit­kin vuot­ta. Vaik­ka tä­nään­kin, kes­kel­lä veh­rein­tä ke­sää.