An­te­ro Ii­va­ri­nen

Olin yli kym­me­nen vuot­ta sit­ten ko­vien ki­pu­jen vuok­si täy­sin lii­kun­ta­ky­vy­tön. Yk­si ala­se­län vä­li­le­vy, joka si­jait­see sel­kä­ran­gas­sa jo­kai­sen ni­ka­man vä­lis­sä, oli re­ven­nyt mo­neen osaan. Näin jäl­keen­päin aja­tel­tu­na tie­dän, et­tä tuo­kin vai­va oli­si ol­lut väl­tet­tä­vis­sä jos oli­sin ai­kai­sem­min kuun­nel­lut ke­ho­a­ni.

Me mo­nes­ti pai­nam­me töis­sä ja ko­to­na en­ti­seen mal­liin, vaik­ka jos­sain koh­taa ke­hoa tun­tui­si­kin ki­ris­tys­tä tai ki­pua. Vä­hän eh­kä vi­nom­mas­sa kä­vel­len, kun krop­pa jar­rut­taa, mut­ta eteen­päin vaan on men­tä­vä. Tuol­lai­nen olin mi­nä­kin en­nen, kun­nes elä­män­kou­lun ja ki­pu­jen kaut­ta olen ym­mär­tä­nyt kuun­nel­la ke­ho­a­ni enem­män.

Pa­la­taan­pa tuo­hon kym­me­nen vuo­den ta­kai­seen ti­lan­tee­seen.

Kol­mi­sen kuu­kaut­ta lat­ti­al­la maa­tes­sa­ni huo­ma­sin, et­ten ole kor­vaa­ma­ton. Joku muu hoi­ti töis­sä­ni mi­nul­le tar­koi­te­tut työ­teh­tä­vät ja ko­to­na ra­kas vai­mo­ni pyö­rit­ti kaik­ki ko­ti­työt pal­vel­len ruu­at ja ki­pu­lääk­keet etee­ni olo­huo­neen lat­ti­al­le. Avut­to­muu­den tun­ne ja halu aut­taa voi­mat­ta teh­dä mi­tään oli ai­van val­ta­van häi­rit­se­vää. Ko­vat ki­vut ei­vät hä­vin­neet het­kek­si­kään, vaik­ka söin mo­nia voi­mak­kai­ta ki­pu­lääk­kei­tä mak­si­mi­an­nok­sil­la. It­kut kyy­ne­lei­neen ja voi­vot­te­lut oli­vat jo­ka­het­ki­nen seu­ra­lai­nen.

Loh­tua toi sil­loin puo­li­tois­ta­vuo­ti­as Li­nus-poi­ka joka tuli ai­na kun mah­dol­lis­ta vie­ree­ni, ihan kyl­kee­ni kiin­ni pai­nau­tu­en. Pie­net kä­det kie­tou­tui­vat kau­la­ni ym­pä­ril­le ja pie­net sil­mät kat­se­li­vat tus­kai­sia kas­vo­ja­ni. Si­lit­te­lin hä­nen pos­ke­aan ja ha­la­sin. Noi­na het­ki­nä ki­vut tun­tui­vat het­ken mie­dom­mil­ta ja jäi­vät taka-alal­le.

Vai­mo-res­suk­ka syn­nyt­ti yk­sin Ma­nu­el-po­jan mi­nun maa­tes­sa­ni ko­to­na lat­ti­al­la. Hän hoi­ti ihan pien­tä sy­li­vau­vaa ja koko muun per­heen kaik­ki­ne ko­din töi­neen ai­van yk­sin. Mo­lem­mil­la val­ta­va stres­si ja huo­li omas­ta ja toi­sen jak­sa­mi­ses­ta. Mi­ten me sel­vi­tään ja mis­tä voi­si pyy­tää apua? Lää­kä­rin lu­paus, et­tä pa­ra­nen var­mas­ti en­nal­leen ajan saa­tos­sa, ja ki­rop­rak­tik­ko­käyn­nit aut­toi­vat jak­sa­maan ja luot­ta­maan tu­le­vai­suu­teen.

Nuo ta­pah­tu­mat ovat nyt ta­ka­na­päin, on­nek­si nyt jo pelk­kiä muis­to­ja. Koim­me, et­tä rak­kaus kes­tää kai­ken ja aut­taa vai­keis­sa­kin ti­lan­teis­sa. Apu­a­kin kan­nat­taa pyy­tää ma­ta­lal­la kyn­nyk­sel­lä. Ko­et­te­le­muk­sis­ta­kin voi ot­taa op­pia ja niis­tä­kin voi et­siä jo­tain po­si­tii­vis­ta. Mik­si mi­nul­le täl­lais­ta? Mik­si­käs ei? It­se huo­ma­sin tuol­loin, et­tä elä­mä voi ol­la vä­lil­lä kii­ree­tön­tä­kin ja ai­na ei tar­vit­se teh­dä töi­tä, saa­tik­ka ol­la yli­suo­rit­ta­ja. Ai­na löy­tyy joku, jol­la on vie­lä enem­män ko­et­te­le­muk­sia, vai­ke­am­paa.

Eräs ka­ve­ri­ni kär­si ns. it­se­mur­ha­pään­sä­rys­tä ja ker­toi ki­vuis­taan. Ne oli­vat vie­lä pal­jon ko­vem­pia ja la­maan­nut­ta­vam­pia kuin mi­nun ko­ke­ma­ni. ”Kuu­le An­te­ro, kun kipu pääs­sä­ni on ko­vim­mil­laan, te­ki­si mie­li ot­taa ir­ti se puo­li, jos­sa kipu on. Tuo­ta tun­net­ta voi­si ku­vail­la kuu­muu­des­ta pu­nai­se­na heh­ku­val­la ra­ta­kis­kol­la, joka liik­kuu pää­ni si­säl­lä ja sa­mal­la yrit­tää työn­tää toi­sen sil­mä­ni ulos.” Olin sa­na­ton ja kuu­le­mas­ta­ni ty­per­ty­nyt. Mi­ten pa­ho­ja ki­pu­ja voi ol­la­kaan. Ym­mär­rän nyt, mik­si tuo­ta ki­pua kut­su­taan it­se­mur­ha­pään­sä­ryk­si.

Kuin­ka pal­jon jat­ku­vis­ta ki­vuis­ta kär­si­viä ih­mi­siä on­kaan? Joil­la­kin ki­vut ovat vuo­sia tai jopa vuo­si­kym­me­niä jo­ka­het­ki­se­nä seu­ra­lai­se­na. Kuin­ka hei­tä voi­si au­tel­la? Käy­mäl­lä sii­vo­a­mas­sa, te­ke­mäs­sä ruo­kaa tai vain jut­te­le­mas­sa. Eh­kä­pä ky­se­le­mäs­sä kuu­lu­mi­sia, kuin­ka sinä jak­sat tai tar­vit­set­te­ko jo­tain apua? Pi­tä­mäl­lä kä­des­tä kiin­ni, ha­laa­mal­la. Ai­dos­ti vä­lit­tä­mäl­lä.

Us­kon, et­tä olen etuo­i­keu­tet­tu, kun olen saa­nut ko­kea tuon ki­vu­li­aan kol­men kuu­kau­den vai­heen. Pys­tyn sa­mais­tu­maan vas­taa­vaa kär­si­vän lä­him­mäi­sen ki­pui­hin. Em­pa­tia ja aut­ta­mis­ha­lu ovat ihan eri ta­sol­la kuin mitä ne oli­si­vat il­man tuo­ta ko­ke­mus­ta. Joi­tain vink­ke­jä ja neu­vo­ja­kin on eh­kä an­net­ta­va­na. Voin ker­toa ko­ke­muk­si­a­ni ja luo­da toi­voa, et­tä tun­ne­lin pääs­sä on nä­ky­vis­sä va­loa.

Kol­men kuu­kau­den jäl­keen pää­sin lat­ti­al­ta en­sim­mäi­sen ker­ran ylös het­kek­si. En­sin kä­ve­lin pik­ku­mat­ko­ja ku­ma­ras­sa, kym­men­kun­ta se­kun­tia ker­ral­laan, ja vä­lil­lä hui­la­sin taas se­läl­lään lat­ti­al­la. Päi­vä ker­ral­laan aloin pik­ku­hil­jaa kun­tou­tua ja toi­pua. Noin kah­dek­san kuu­kau­den jäl­keen pa­la­sin as­teit­tain töi­hin ja sii­tä hil­jak­seen taas nor­maa­liin elä­mään kiin­ni, mut­ta nyt vii­saam­pa­na ja ke­hoa kuun­nel­len ja kun­ni­oit­ta­en.

Ter­veys ei ole it­ses­tään­sel­vyys, vaan sen­kin voi me­net­tää ai­van het­kes­sä. Ter­vey­des­tä kan­nat­taa pi­tää huol­ta ja vaa­lia sitä Luo­jan kul­le­kin meil­le an­ta­man oman ym­mär­ryk­sen mu­kaan. Ter­veys on lah­ja jos­ta Luo­jaa kan­nat­taa kiit­tää päi­vit­täin.

Sa­non­ta ”ter­veys on lah­ja, jota ei ar­vos­ta tar­peek­si en­nen kuin sen me­net­tää” pi­tää kyl­lä mo­nes­ti paik­kan­sa. Mi­nä­kin olen ko­ke­nut omal­la koh­dal­la­ni tuon sa­non­nan to­dek­si. Tai­vaan Isää nois­ta­kin ko­ke­muk­sis­ta kii­tän: hän ava­si ki­pu­jen kaut­ta nä­ke­mään ja tun­te­maan asi­oi­ta. Lait­ta­maan asi­at oi­ke­aan jär­jes­tyk­seen ja pi­tä­mään ke­hos­ta huol­ta sitä her­käl­lä kor­val­la kuun­nel­len.