An­te­ro Ii­va­ri­nen

”Kyl­lä­päs vih­loo”, to­te­sin vai­mol­le­ni. Paik­ka, joka oli pal­vel­lut vuo­sia ta­kim­mai­ses­sa ham­paas­sa­ni, ala­ri­vis­sä va­sem­mal­la, oli ir­ron­nut. Pal­jas her­mo siel­lä muis­tut­ti jat­ku­vas­ti ole­mas­sa­o­los­taan. ”Soi­ta­pa akuut­ti­ai­ka heti”, opas­ti vai­mo­ni sa­mal­la et­sien val­miik­si nu­me­ron päi­vys­tyk­seen.

Sain ajan sa­mal­le päi­väl­le, ja koh­ta­han sitä is­tut­tiin ham­mas­hoi­to­lan odo­tus­huo­nees­sa täyt­tä­mäs­sä po­ti­las­tie­to­lo­ma­ket­ta. ”Oli­ko Ii­va­ri­nen?” kuu­lui käy­tä­väl­tä nuo­ren hoi­ta­jan huu­te­lu. Nou­sin ylös, mars­sin avoi­meen huo­nee­seen hoi­ta­jan pe­räs­sä ja ter­veh­din. ”Huo­men­ta, huo­men­ta”, sa­not­tiin puo­lin ja toi­sin.

Esit­te­lyn jäl­keen sa­noin ham­mas­lää­kä­ril­le puu­du­tu­sai­ne­herk­kyy­des­tä­ni: ”Olen tosi herk­kä noil­le ai­neil­le, kurk­ku­ni la­maan­tuu pie­nes­tä­kin an­nok­ses­ta niin, et­ten pys­ty nie­le­mään pit­kään ai­kaan mi­tään” ”Jaa­has, jaa­has”, sa­noi ham­mas­lää­kä­ri. ”Kat­so­taan­pas sin­ne suu­hun en­sin.”

”Kyl­lä­hän tääl­lä on niin iso lovi, et­tä jou­dun vä­ki­sin­kin puu­dut­ta­maan, mut­ta lai­te­taan puo­li­kas an­nos aluk­si.” ”Ei­kö voi­si lait­taa vie­lä­kin vä­hem­män?”, ky­syin. ”Puo­lik­kaal­la men­nään”, sa­noi tuo jo van­hem­pi, ko­ke­nut lää­kä­ri. ”Si­nä­hän se lää­kä­ri olet ja tie­dät, mitä teet”, vas­ta­sin.

Au­kai­sin suu­ni am­mol­leen, ja sit­ten aloi­tet­tiin. Piik­ki ja odo­tus­ta, het­ken pääs­tä ky­sy­mys: ”Mi­ten me­nee, joko puu­tu­nut?” ”Puu­tu­nut on, rin­ta­ke­hä­kin osit­tain tur­ta­na”, vas­ta­sin. ”Mitä?!”, lää­kä­ri huu­dah­ti. ”Mi­nä­hän sa­noin et­tä olen herk­kä”, vas­ta­sin. ”Kurk­ku­ni tun­tuu la­maan­tu­neen.”

Lää­kä­ri ja hoi­ta­ja ei­vät tien­neet, mitä te­ki­si­vät. He kat­se­li­vat toi­si­aan ja mi­nua. Huo­li ja hä­tään­nys nä­kyi hei­dän kas­vois­taan. "Hen­git­tä­mään pys­tyn nor­maa­lis­ti, jo­ten ale­taan vaan hom­miin”, sa­noin kat­kais­ten hil­jai­suu­den. Het­ken oli hil­jais­ta, ja sit­ten kuu­lui lää­kä­rin suun­nal­ta: ”Nos­ta käsi ylös tai an­na jo­kin merk­ki, jos il­me­nee on­gel­mia. Pär­jäät­kö var­mas­ti?” Nyök­kä­sin pää­tä­ni ja hy­myi­lin.

Aloi­tim­me kor­jau­so­pe­raa­ti­on. Seu­ra­sin hoi­ta­jan ja lää­kä­rin il­mei­tä hei­dän työs­ken­nel­les­sään ham­paa­ni kim­pus­sa. Vil­kai­su­ja vä­hän vä­liä, ky­sy­myk­siä ”On­ko kaik­ki hy­vin?” Huo­li po­ti­laas­ta pai­noi noi­ta suu­ni kim­pus­sa ole­via. Vir­nis­tin ja nyö­ky­tin. Kaik­ki ok.

Vih­doin ope­raa­tio ohi ja pää­sin nou­se­maan hoi­to­tuo­lis­ta. Taas lää­kä­rin sa­mat ky­sy­myk­set: ”Mi­ten me­nee? Mil­tä tun­tuu?” "Tuos­sa ihan oven ta­ka­na­han on ter­veys­kes­kus, jo­ten apu­han on lä­hel­lä”, sa­noin. ”Ja jos­kus­han mei­dän kaik­kien on tääl­tä läh­det­tä­vä vuo­rol­lan­sa.”

Hoi­ta­ja ja lää­kä­ri kat­soi­vat mi­nua ih­meis­sään. ”Sinä jäät nyt tark­kai­luun”, lää­kä­ri sa­noi pai­nok­kaas­ti. ”Kyl­lä­hän se pas­saa”, vas­ta­sin. ”Oli­si­ko mah­dol­lis­ta, et­tä kir­joi­tat nyt sin­ne ko­neel­le­si täs­tä mi­nun re­ak­ti­os­ta, et­tei en­si ker­ral­la käy mi­tään pa­hem­paa?”, ky­syin. ”Var­mas­ti kir­joi­tan, ja isoil­la kir­jai­mil­la”, lää­kä­ri huu­dah­ti. ”Ei ole en­nen vas­taan tul­lut vas­taa­vaa. Säi­käh­det­tiin oi­kein kun­nol­la”, hän jat­koi pu­het­taan. ”Ei tar­vit­se pe­lä­tä, mi­nu­a­kaan ei pe­lo­ta”, loh­dut­te­lin.

Is­tuin käy­tä­väl­le odot­te­le­maan. Seu­raa­va asi­a­kas meni si­sään huo­nee­seen, ja ovi sul­jet­tiin. Is­tus­kel­les­sa nä­py­tin Jo­han­nal­le vies­tin: ”Tun­ti, kak­si me­nee vie­lä, tark­kai­lus­sa ol­laan, kaik­ki ok.” Hymy-emo­ji pe­rään.

Ku­lui vii­si mi­nuut­tia. Hoi­to­huo­neen ovi au­ke­si, ja tut­tu lää­kä­ri sei­soi ovi­au­kos­sa: ”Mi­ten me­nee?” ”Hen­gis­sä ol­laan”, vas­ta­sin. Sama ri­tu­aa­li tois­tui seu­raa­van tun­nin ai­ka­na kuu­si ker­taa. Ky­syin, sai­sin­ko läh­teä jo ko­tiin. ”Et”, kuu­lui vas­taus, ja ovi sul­keu­tui taas.

Pa­rin tun­nin jäl­keen sa­noin lää­kä­ril­le: ”Kuu­le, kyl­lä minä nyt läh­den. Tämä ei ole muut­tu­nut pa­hem­paan suun­taan, jo­ten tus­kin muut­tuu­kaan. Kii­tos pal­jon teil­le, ja näh­dään taas.” Mars­sin au­tol­le­ni ja aje­lin ko­tiin per­hee­ni luo ar­ki­as­ka­rei­den pa­riin.

Pa­rin tun­nin pääs­tä pu­he­li­me­ni soi. Vii­meis­ten pa­rin tun­nin ai­ka­na hy­vin tu­tuk­si tul­lut ham­mas­lää­kä­ri soit­te­li ja ky­se­li taas voin­ti­a­ni. Va­kuut­te­lin voi­va­ni hy­vin, vaik­ka en vie­lä­kään pys­ty­nyt nie­le­mään. ”Mi­nul­la on kau­nis ham­mas­hoi­ta­ja vai­mo­na­ni, jo­ten ei hä­tää. Tur­val­li­sis­sa kä­sis­sä ol­laan joka puo­lel­ta”, va­kuut­te­lin aja­tel­len myös muu­ta per­het­tä­ni ja var­sin­kin Ju­ma­lan huo­len­pi­toa. Toi­vot­te­lin il­lan jat­kot ja kiit­te­lin huo­len­pi­dos­ta. Soit­to­ja ei tuol­ta suun­nal­ta enää kuu­lu­nut, ti­lan­ne on siis mo­lem­min puo­lin rau­hoit­tu­nut. Puu­du­tus mi­nul­ta ja huo­li lää­kä­ril­tä.

Us­ko­vai­se­na si­nun­kaan ei tar­vit­se pe­lä­tä, vaik­ka mitä ta­pah­tui­si. Mi­nun­kin päi­vä­ni oli­vat luo­dut jo en­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään.