An­te­ro Ii­va­ri­nen

Isä­ni nuk­kui ikiu­neen 85-vuo­ti­aa­na yö­vuo­teel­taan 23.6.2022. Ikä­vä is­kee, kun muis­te­len isää­ni, jota en enää voi kä­tel­lä ja jol­le en voi enää ker­toa kuu­lu­mi­si­a­ni. En pys­ty enää ha­laa­maan hän­tä ja tun­te­maan hä­nen sy­li­ään, tut­tua pos­ken kar­heut­ta tai hä­nen hen­gi­tys­tään kor­val­la­ni. Ne kaik­ki kui­ten­kin elä­vät muis­tois­sa­ni ja sy­dä­me­ni kät­köis­sä.

"Kuu­le­pas poi­ka: muis­ta, et­tä työ on ai­na kak­kos­si­jal­la us­kon jäl­keen, sen jäl­keen tu­lee muut." "Il­man töi­tä et pys­ty huo­leh­ti­maan per­hees­tä­si et­kä mak­sa­maan las­ku­ja­si." "Tee työ­si ai­na niin kuin te­ki­sit sen Ju­ma­lal­le." Niin isä sa­noi. Olen noi­ta neu­vo­ja nou­dat­ta­nut ja yrit­tä­nyt myös teh­dä työ­ni iloi­ten.

"Vesi on tär­kein, jos vaih­dat asun­toa. Oma ve­si­kai­vo, sil­lä il­man vet­tä et elä kau­aa." Myös tämä isä­ni neu­vo on vii­sas ja pä­tee myös elä­vään us­kon puh­dis­ta­vaan ve­teen. Isä­ni oli herk­kä ja pu­hui ai­na us­kon tär­key­des­tä, kun ta­vat­tiin. Lii­ku­tus ja sii­tä joh­tu­vat ne­nän niis­tot kuu­lui­vat jut­tu­tuo­ki­oi­hin. Us­kon asi­at oli­vat isäl­le kirk­kaa­na mie­les­sä vii­mei­se­nä­kin il­ta­na.

"Käy­kää­hän pöy­tään" oli isän seu­raa­va lau­se kun oven avat­tu­am­me olim­me ter­veh­ti­neet. "Syö­kää, lap­set, syö­kää, ma­han­ne täy­teen" oli isän va­kio lau­sei­ta. Isä oli ko­ke­nut ruu­an vä­hyyt­tä lap­se­na ja ker­toi noi­ta muis­to­jaan jos­kus. Naa­pu­rin poi­ka oli eräs­kin aa­mu tul­lut kou­luun men­nes­sään äi­tin­sä kor­ko­ken­gis­sä isä­ni lap­suus­ko­tiin si­säl­le ja is­tu­nut pen­kil­le. Sii­nä is­tu­es­saan kai­va­nut sar­ka­hou­su­jen­sa tas­kus­ta mul­tai­sen raa'an pe­ru­nan, pyyh­ki­nyt mul­lat hou­sui­hin­sa ja nau­res­kel­len sa­no­nut sa­mal­la hau­ka­ten pe­ru­nas­ta pa­la­sen: "Täs­sä on mi­nun tä­män päi­vän ruo­ka­ni, enem­pää ei ta­los­sam­me ol­lut." Isä ja hä­nen si­sa­ruk­sen­sa ym­mär­si­vät sil­loin, mi­ten naa­pu­ris­sa elet­tiin nä­lis­sään. Isä­näi­ti, mum­mi­ni, oli huo­kais­sut ja teh­nyt naa­pu­rin po­jal­le­kin kou­luun mu­kaan lei­pä­sii­vut voil­la voi­del­tui­na.

Isä pal­ve­li ruo­kaa pöy­tään sitä mu­kaa kun sii­tä syö­tiin. It­se hän oli kuu­lem­ma juu­ri en­nen tu­lo­am­me syö­nyt. Heti pe­rään jäl­ki­ruo­ka; kar­pa­lo­kiis­se­liä, jää­te­löä ja herk­ku­ja. Nä­lis­sään ei tuos­sa ta­los­sa ol­lut ku­kaan.

Isä tuli aut­ta­maan, jos pyy­det­tiin. Har­voin mei­dän tar­vit­si pyy­tää, mut­ta sil­loin kun pyy­sim­me, hän oli aja­nut kau­pan kaut­ta ja käy­nyt ha­ke­mas­sa ruo­ka­tar­vik­kei­ta. Ei­kä mak­set­tua ruo­kaa kuu­lem­ma tois­ta ker­taa saa­nut mak­saa.

Lap­se­na muis­tan, kuin­ka isä he­rä­si vii­kon­lop­pui­sin vii­den ai­koi­hin keit­te­le­mään rii­si­puu­roa, jot­ta se oli­si val­mis­ta, kun lap­set he­rää­vät. Rei­lu tun­ti puu­ron häm­men­tä­mis­tä vä­sy­nee­nä, hau­ko­tuk­sia ja huo­kauk­sia. Tuo on tul­lut ta­vak­si myös it­sel­le­ni, mut­ta hau­du­tus­kat­ti­lal­la on hel­pom­paa.

Isä teki töi­tä to­del­la pal­jon. Jos­kus niin, et­tä seu­ra­pen­kis­tä kuu­lui kuor­saus, kun vä­sy­nyt mat­ka­mies nu­kah­ti seu­ra­pu­heel­le. Hän he­rä­si lop­pu­lau­lun alet­tua ja lau­loi an­tau­muk­sel­la mui­den mu­ka­na.

Isä ei ol­lut ha­lai­li­ja­tyyp­pi, mut­ta an­toi ha­la­ta ei­kä juos­sut kar­kuun. Yleen­sä ha­la­tes­sa tun­teet nou­si­vat pin­taan. Isä­ni sa­noi, et­tä jos Luo­ja siu­naa lap­sia, hän myös pi­tää teis­tä huo­len. Tuo on ai­van tot­ta, it­se­kin olem­me sen joka päi­vä ko­ke­neet.

Joi­ta­kin viik­ko­ja en­nen isän pois­läh­töä jut­te­lin hä­nen kans­saan hä­nen ter­vey­des­tään. Hän sa­noi: "Naa­ma­ni­kin on niin ryp­pyi­nen, et­tä lap­set­kin pel­kää." Nau­roin ja vas­ta­sin leik­ki­säs­ti: "Si­nul­la on kak­si vaih­to­eh­toa. Joko hy­väk­syt nuo ry­pyt tai ti­laat ajan kas­vo­jen ko­ho­tus- ja ki­ris­tys­leik­kauk­seen." Häm­mäs­tys isä­ni sil­mis­sä… Tu­hah­dus. "Kaik­kea sitä kuu­lee!" Ja sit­ten jo hymy meil­lä mo­lem­mil­la.

Isä oli herk­kyy­den li­säk­si pe­rik­si­an­ta­ma­ton, oi­keu­den­mu­kai­nen ja jämy mies. Asi­at ta­pah­tui­vat heti ei­kä vii­des­tois­ta päi­vä. Seu­roi­hin hän vei mei­tä ah­ke­ras­ti ja teki kol­mea työ­tä elät­tääk­seen per­heen­sä. Hän ot­ti vek­se­lei­tä tiu­kim­pa­na lama-ai­ka­na mak­saak­seen las­ku­ja ajois­sa. Nois­ta­kin ajois­ta sel­vit­tiin Luo­jan aut­ta­ma­na. Per­heem­me ha­jo­si kah­tia, ja oli kai­ken­lai­sia haas­tei­ta. Näis­sä­kin asi­ois­sa isä oli an­teek­si­an­ta­va ja -pyy­tä­vä.

Nöy­rin mie­lin ja kiit­tä­en isä muis­te­li Luo­jan an­ta­maa työ­tä, et­tä sel­vi­si nois­ta ajois­ta. Kiit­te­li ter­vey­des­tä ja toi­meen­tu­los­ta. Ru­koi­li lap­sil­leen per­hei­neen kaik­kea hy­vää. Hän an­toi mo­nen­lais­ta mal­lia, mis­tä voin ot­taa op­pia.

Toi­voi­sin et­tä lap­se­ni sit­ten ai­kui­si­na ko­ki­si­vat saa­neen­sa joi­ta­kin elä­mää kan­ta­via neu­vo­ja mi­nul­ta, isäl­tän­sä. Ru­koi­len, et­tä he kaik­ki pi­täi­si­vät us­kon ja puh­taan oman­tun­non. Niin kuin ra­kas isä­ni­kin ru­koi­li meil­le, omil­le lap­sil­len­sa.