An­te­ro Ii­va­ri­nen

Raa­mat­tu­luo­kas­sa olem­me jos­kus leik­ki­neet rik­ko­nai­nen pu­he­lin -leik­kiä. Leik­ki ete­nee si­ten, et­tä jo­non en­sim­mäi­nen kuis­kaa seu­raa­val­le jon­kun lau­seen kor­vaan ja hän taas seu­raa­val­le kun­nes jo­non vii­mei­nen sa­noo, mitä hä­nel­le kuis­kat­tiin. Lei­kis­sä tu­lee konk­reet­ti­ses­ti esil­le, mi­ten pal­jon ta­ri­na on muut­tu­nut al­ku­pe­räi­ses­tä lau­sees­ta. Tuol­lai­sia ovat siis juo­rut. Ne muut­ta­vat mat­kan var­rel­la mo­nen suun kaut­ta kul­kies­saan muo­to­aan. Sana "puu" on­kin muut­tu­nut "kuuk­si" ja pie­nes­tä pi­ha­puus­ta, vii­me vuon­na is­tu­te­tus­ta pih­la­jas­ta, tip­pu­mi­nen muut­tu­nut kuus­ta tip­pu­mi­sek­si.

"Olet­ko muu­ten kuul­lut, mitä se nyt on teh­nyt?" "Et kyl­lä var­mas­ti us­ko, mut­ta se oli teh­nyt sitä ja tätä. Sel­lai­nen se on!" Kuin­ka mo­nes­ti sor­rum­me­kaan noi­ta juo­ru­ja eteen­päin ker­to­maan, miet­ti­mät­tä sen enem­pää. Niin me­hu­kas jut­tu, et­tä pak­ko kyl­lä ker­toa eteen­päin vai­vau­tu­mat­ta ky­se­le­mään asi­a­no­mai­sel­ta it­sel­tään.

Tuo­mit­sem­me­ko pel­kän kuu­le­man pe­rus­teel­la? Eh­kä alam­me kart­te­le­maan lä­him­mäis­täm­me, joka juo­run koh­tee­na on, tai vä­ri­täm­me me­hu­kas­ta jut­tua vie­lä enem­män en­nen kuin ker­rom­me sen eteen­päin.

Olet­ko kos­kaan aja­tel­lut it­se­ä­si juo­run koh­teek­si? Mil­lai­sia tun­te­muk­sia se he­rät­täi­si? Oli­si­ko se si­nus­ta mu­ka­vaa? It­se­kin olen ol­lut mo­nen juo­run koh­tee­na töis­sä ja muu­ten­kin. Pää­hen­ki­lö­nä siis. Ai­koi­naan ti­puin ka­tol­ta. Lä­hel­lä oli ne­li­raa­ja­hal­vaan­tu­mi­nen. Tuol­lai­set ju­tut ovat var­mas­ti mie­len­kiin­toi­sia jut­tu­ja toi­sel­le­kin ker­toa. Kol­men met­rin kor­keus muut­tuu hel­pos­ti kuu­dek­si met­rik­si. Koh­ta koko jut­tu kuu­los­taa ma­koi­san us­ko­mat­to­mal­ta, jota on pak­ko ker­toa eteen­päin.

Ta­ri­na pa­pis­ta ja kant­to­ris­ta on jää­nyt mie­lee­ni. Kant­to­ri sa­noi pa­pil­le: ”Kuu­le­pas, olet­ko it­se huo­man­nut, et­tä sinä lii­oit­te­let ai­na pu­heis­sa­si?” Pap­pi oli ih­meis­sään. ”Mie­les­tä­ni en”, hän vas­ta­si sil­mät ym­myr­käi­se­nä. Het­ken kes­kus­tel­tu­aan pap­pi eh­dot­ti, et­tä seu­raa­val­la ker­ral­la, kun hän kant­to­rin mie­les­tä lii­oit­te­lee pu­hees­saan, kant­to­ri ry­käi­see kuu­lu­vas­ti kir­kon par­vel­ta. Sil­loin pap­pi voi tar­kas­tel­la pu­het­taan ja kor­ja­ta, jos kor­jat­ta­vaa löy­tyy.

Seu­raa­va­na sun­nun­tai­na pap­pi piti kir­kon saar­nas­tuo­lis­ta pu­het­ta Sim­so­nis­ta, joka si­toi ket­tu­jen hän­nät yh­teen en­nen nii­den sy­tyt­tä­mis­tä tu­leen ja pääs­ti ne sit­ten fi­lis­te­a­lais­ten vil­ja­pel­toi­hin juok­se­maan (Tuom. 15:4–5).

”Niil­lä ke­tuil­la oli 12-met­ri­set hän­nät”, sa­noi pap­pi. ”Krö­höm”, kuu­lui ur­ku­par­vel­ta kuu­lu­vas­ti kant­to­rin ry­käi­sy. ”Niil­lä ke­tuil­la oli 10-met­ri­set hän­nät”, pap­pi sa­noi uu­des­taan. ”Krö­höm”, kuu­lui taas par­vel­ta. Pap­pi huo­kai­si ja sa­noi: ”Kyl­lä niil­lä ke­tuil­la oli var­mas­ti ai­na­kin 6-met­ri­set hän­nät.” Taas ry­käi­sy par­vel­ta. Häm­mäs­ty­nee­nä pap­pi kat­soi ur­ku­par­vel­le.”Ei ne ke­tut kyl­lä hän­nät­tö­mi­ä­kään ol­leet”, pap­pi to­kai­si jo hiu­kan tym­pään­ty­nee­nä.

Ta­ri­na ei ker­ro, kuin­ka pit­kät hän­nät niil­lä ke­tuil­la lop­pu­jen lo­puk­si oli. Luu­li­sin, et­tä sii­nä va­jaa met­rin luok­kaa, mitä it­se olen ket­tu­ja näh­nyt. Ta­ri­na­kin tuo hu­mo­ris­ti­ses­ti esiin lii­oit­te­lun, joka kyt­key­tyy juo­rui­hin yh­tä hy­vin, kuin tuo hän­tä­kin ta­ri­nan ke­tul­le, ol­koon hän­tä sit­ten kuin­ka pit­kä ta­han­sa.

Nor­jas­sa asu­es­sa­ni eräis­sä seu­rois­sa vie­rai­le­va pu­hu­ja ker­toi erääs­tä mum­mus­ta, jota kut­sut­tiin juo­ru­pe­säk­si. Tuon mum­mun luo­na kävi pal­jon ky­lä­läi­siä ker­to­mas­sa kuu­lu­mi­si­aan ja uu­sim­pia juo­ru­jaan. Mum­mu oli luon­teel­taan hyvä kuun­te­li­ja ja sik­si kai hä­nel­le oli help­po ker­toa sy­dä­men pääl­lä ole­via asi­oi­ta. Hän oli myös ni­men­sä ve­roi­nen, sil­lä juo­rut jäi­vät mum­mun luok­se, ei­vät­kä le­vin­neet siel­tä eteen­päin. Hä­nel­lä ei ol­lut tar­vet­ta ker­toa juo­ru­ja ja jut­tu­ja jäl­leen toi­sel­le, vain aut­taa kuun­te­le­mal­la noi­ta lä­him­mäi­siä. Mum­mus­ta voin ot­taa op­pia it­se­kin ja toi­mia ai­van sa­moin, ru­ve­ta juo­ru­pe­säk­si, ai­dok­si kuun­te­li­jak­si, juu­ri oi­ke­an­lai­sek­si lä­him­mäi­sek­si.