Elä­mä­ni ai­ka­na olen saa­nut kuul­la ta­ri­noi­ta ajois­ta, jol­loin en ol­lut vie­lä ole­mas­sa. Isä­ni ker­toi usein lap­suus­muis­to­jaan, joi­ta kuun­nel­tiin kor­vat, sil­mät ja mie­li avoin­na. Olen niis­tä voi­nut ot­taa op­pia omaan elä­mää­ni. Täs­sä joi­ta­kin muis­to­ja, joi­ta isä­ni ker­toi:

"Olin nuo­ri poi­ka­nen, pol­vi­hou­suis­sa. Äi­ti­ni an­toi jo­kai­sel­le meil­le lap­sel­le ker­ran vii­kos­sa yh­den so­ke­ri­pa­lan. Yh­des­sä si­sa­rus­ten kans­sa sääs­tim­me nuo so­ke­ri­pa­la­set, ja noin kuu­kau­den, kah­den vä­lein pyy­sim­me äi­tiä lei­po­maan niis­tä meil­le so­ke­ri­ka­kun. Äi­ti sit­ten huh­ma­ril­la hie­non­si so­ke­rit hie­nok­si ja li­sä­si nii­hin jau­ho­ja ja ka­nan­mu­nia ja lei­poi niis­tä so­ke­ri­ka­kun. Sii­tä riit­ti meil­le jo­kai­sel­le pa­la­nen tai jos­kus enem­män."

"Naa­pu­rin va­rak­kaa­seen per­hee­seen oli os­tet­tu ky­län toi­nen pu­he­lin. Toi­nen pu­he­lin oli ky­län kau­pas­sa. Sii­hen ai­kaan pu­he­li­met oli­vat al­keel­li­sia, ja nii­hin piti ihan oi­ke­as­ti huu­taa, et­tä toi­ses­sa pääs­sä kuu­li, mitä lan­gan toi­ses­sa pääs­sä ole­val­la oli asi­aa. Kuu­lim­me ai­na pi­hal­lem­me, kun naa­pu­ri soit­te­li kaup­paan, oli­ko sin­ne saa­pu­nut voi­ta, jau­ho­ja tai ka­nan­mu­nia. Me­kin saim­me ajan­koh­tais­ta tie­toa kau­pan an­ti­mis­ta. Äi­ti käs­ki mei­dän mo­nes­ti juos­ta kaup­paan seit­se­män ki­lo­met­rin pää­hän ha­ke­maan juu­ri saa­pu­nut­ta so­ke­ria tai jau­ho­ja. Ei tul­lut tur­hia kaup­pa­reis­su­ja."

"Naa­pu­rin poi­ka kä­ve­li kou­luun äi­tin­sä kor­ko­ken­gis­sä tal­vet lä­peen­sä. Ei ol­lut va­raa os­taa po­jal­le omia ken­kiä. Ke­sät sit­ten avo­ja­loin me­kin käy­tiin kou­lus­sa. Ei syk­syl­lä tun­tu­nut mis­sään juos­ta sän­ki­pel­lol­la avo­ja­loin, kun jal­ka­poh­jat oli­vat niin park­kiin­tu­neet. Naa­pu­rin po­jal­la oli kou­lu­e­vää­nä ker­ran­kin yk­si ai­noa raa­ka mul­tai­nen pe­ru­na. Äi­ti teki kyy­ne­leet sil­mis­sä hä­nel­le­kin voi­lei­vät sil­le kou­lu­päi­väl­le."

"Sil­loin en­nen van­haan oli sel­vä, et­tä jos asut­tiin sa­mas­sa ta­los­sa, saa­dut tie­nes­tit an­net­tiin isäl­le. Mi­nä­kin an­noin koko palk­ka­ni 27 ikä­vuo­teen as­ti isäl­le­ni ko­ko­nai­suu­des­saan. Täyt­tä­es­sä­ni 27 os­tin ti­lis­tä­ni it­sel­le­ni teh­das­suk­set. Isä­ni oli ihan hil­jaa ei­kä pu­hu­nut mi­tään. Piti var­maan sitä tuh­lai­lu­na. Har­ras­tin sil­loin hiih­toa kaik­ki va­paa-ajat ja hiih­din sa­vot­taan­kin. Voi­tin sil­loin ko­ti­te­koi­sil­la puu­suk­sil­la Suo­men­mes­ta­rei­ta­kin. Suo­ras­taan lii­din uu­sil­la la­si­kui­tu­suk­sil­la­ni Pui­jon hiih­to­la­duil­la. On­nek­si pi­din hiih­don vain har­ras­tuk­se­na."

"Sil­loin kun­ni­oi­tet­tiin van­hem­pia ja opet­ta­jia. Ei in­tet­ty vas­taan tai teh­ty vas­toin oh­jei­ta. Elä­mä oli as­keet­tis­ta mut­ta an­toi­saa. Työn­te­ko täyt­ti ar­jen ja tur­hia kolt­to­sia ei teh­ty. Teh­tiin per­heen voi­mal­la yh­des­sä. Jo­kai­nen teki omat teh­tä­vän­sä."

Isä­ni ker­to­mus­ten vuok­si pys­tyn ku­vit­te­le­maan hi­tu­sen sen ajan eloa. Eloa, jota ihai­len ja ar­vos­tan. Muis­tai­sin­pa noi­ta ai­ko­ja ny­kyi­ses­sä elä­mäs­sä­ni. Iloit­si­sin pie­nis­tä asi­ois­ta. Ruo­ka­kau­pan an­ti­mis­ta. Oli­sin tyy­ty­väi­nen, vaik­ka mi­nul­la ei ole ke­sä­mök­kiä tai kah­ta. Ei uut­ta kiil­tä­vää au­toa tai ve­si­jet­tiä. On­han mi­nul­la mah­ta­va per­he, ruo­kaa ja töi­tä. Ter­veyt­tä ja us­ko. Luo­jan an­ta­ma elä­mä, juu­ri mi­nul­le oi­ke­an­lai­nen.

Isä­ni ta­ri­nat ovat opet­ta­neet elä­mää­ni tär­keys­jär­jes­tyk­sen. Olen op­pi­nut, mis­tä oi­kea ilo ja elä­mä koos­tuu.

Eläm­me nyt yl­tä­kyl­läi­syy­den ai­kaa, niin kuin isä­ni ai­na sa­noi. Se su­men­taa mo­nes­ti aja­tuk­sem­me, mis­tä meil­le kaik­ki an­ne­taan. En ole niis­tä mi­tään it­se an­sain­nut. Kaik­ki, mitä mi­nul­la on, tu­lee Luo­jal­ta­ni tai­vaas­ta. Ei tar­vit­se ka­deh­tia lä­him­mäis­tä. Ei yl­peil­lä omai­suu­del­laan.

Voi­sin­pa mi­nä­kin jos­kus tar­jo­ta, niin kuin mum­mi­ni, lei­vän sitä tar­vit­se­val­le! Ol­koon näl­kä sit­ten pien­tä tai isoa.

Olen kii­tol­li­nen rak­kaal­le isäl­le hä­nen muis­te­luis­taan.