An­te­ro Ii­va­ri­nen

Mi­nul­le on siu­nat­tu pal­jon ys­tä­viä. Ys­tä­viä, joil­le voin ju­tel­la ai­van kai­kes­ta, ilois­ta ja huo­lis­ta­kin. Ys­tä­vien luo­na voin ky­läil­lä, kut­sua hei­tä juh­liin tai muu­ten vaan kah­vil­le jut­te­le­maan kuu­lu­mi­sia. Ys­tä­vät aut­ta­vat pyy­det­tä­es­sä, ja heil­le voi soit­taa tar­vit­ta­es­sa. Pyy­tää ret­kel­le luon­toon tai vaik­ka­pa kirp­pu­to­ri­kier­rok­sel­le.

Ys­tä­viä on mo­nen­lai­sia, lä­hel­lä ja kau­em­pa­na asu­via. Jopa ul­ko­mail­la­kin asu­via. Hei­tä nä­em­me eh­kä ker­ran vuo­des­sa, vaik­ka­pa Su­vi­seu­rois­sa. Sil­ti jut­tua tu­lee luon­nos­taan ja hei­dän kans­saan on hyvä ol­la. Us­kon side yh­dis­tää, ja yh­tei­siä het­kiä muis­tel­len ta­ri­naa vaan riit­tää. Pu­he­lut saat­ta­vat ve­nyä pit­kik­si, kun ker­to­mis­ta on niin pal­jon puo­lin ja toi­sin. Vä­li­mat­kat ovat niin pit­kät tai elä­män­ti­lan­ne sel­lai­nen, et­tei voi näh­dä kas­vok­kain, mut­ta he ovat sil­ti ys­tä­viä, joil­la läm­min paik­ka sy­dä­mes­sä­ni. Naa­pu­ri­kin – tai vaik­ka­pa työ­ka­ve­ri – voi ol­la ys­tä­vä­ni, vaik­kei us­koi­si sa­mal­la ta­val­la kuin minä, ja sil­ti ol­la luo­tet­ta­va ja ai­to ys­tä­vä. Mu­ka­va jut­tu­ka­ve­ri ai­na koh­da­tes­sam­me.

Joi­ta­kin vuo­sia sit­ten vai­mo­ni Jo­han­na aje­li jo par­haat päi­vän­sä näh­neel­lä sil­loi­sel­la Trans­port­te­ri-tila-au­tol­lam­me koh­ti naa­pu­ri­kun­taa. Oli pi­meä syy­sil­ta. Au­to al­koi yh­täk­kiä hyy­tyä moot­to­ri­tiel­lä. Jo­han­na sai on­nek­si ajet­tua kul­ku­pe­lin tien pien­ta­reel­le, pois moot­to­ri­tien vils­kees­tä ja vi­li­näs­tä. Siel­tä sit­ten tuli hä­tään­ty­nyt soit­to mi­nul­le ko­tiin. "Mikä tätä au­toa oi­kein vai­vaa? Sam­mui tän­ne Kel­jon moot­to­ri­tiel­le", kuu­lui Jo­han­nan her­mos­tu­nut ky­sy­mys. Taus­tal­la kuu­lui ohi­a­ja­vien au­to­jen su­jah­te­lu­ää­niä.

Rau­hoit­te­lin Jo­han­naa: "Odot­te­lep­pa muu­ta­ma mi­nuut­ti ja ko­kei­le sit­ten uu­del­leen au­toa käyn­tiin.” Pi­din sa­mal­la au­ki pu­he­li­me­ni aut­ta­van lin­jan. Mie­les­sä­ni vä­läh­ti tut­tu us­ko­vai­nen ys­tä­vä, joka tie­tää au­tois­ta kai­ken, vi­ois­ta kor­jauk­siin.

Muu­ta­man mi­nuu­tin jäl­keen au­to läh­ti­kin uu­del­leen käyn­tiin. Oh­jeis­tin Jo­han­naa aja­maan lä­hei­sel­le huol­to­a­se­mal­le ja jää­mään sin­ne odot­te­le­maan. "Soi­tan tuol­le ys­tä­väl­le ja ky­syn neu­voa, käy vaik­ka sil­lä ai­kaa kah­vil­la. Soi­tan koh­ta si­nul­le ta­kai­sin, lu­pa­sin jo vä­hän rau­hoit­tu­neel­le vai­mol­le­ni.

Se­li­tet­ty­ä­ni ys­tä­väl­le­ni ti­lan­teen ja vi­ka­di­ag­noo­sin sain vä­lit­tö­mäs­ti vas­tauk­sen. "Pää­vir­ta­re­le on au­ton hyy­ty­mi­sen syy. Kuu­men­tu­es­saan yk­si re­leen ti­na­juo­tos au­ke­aa, jol­loin vir­ta ei enää kul­je ja pen­sa­pump­pu lak­kaa toi­mi­mas­ta", au­to­gu­ru sa­noi. "Het­ken au­ton sei­sot­tua kuu­ma ti­naus taas jääh­tyy ja me­nee kiin­ni. Sit­ten taas toi­mii het­ken, kun­nes kuu­me­nee uu­del­leen ja au­ke­aa jäl­leen", hän se­lit­ti. "Voin men­nä vai­mo­si luo ja ha­kea hä­net ja sen re­leen ja tuo­da mo­lem­mat teil­le, olen ni­mit­täin lii­ken­tees­sä täs­sä kau­pun­gil­la, ai­ka lä­hel­lä Jo­han­naa", ys­tä­vä­ni jat­koi. Hy­myi­lyt­ti, kun soi­tin taas vai­mol­le­ni ja se­li­tin, mitä ys­tä­väm­me ker­toi juu­ri äs­ken. Jo­han­na­kin jo huo­jen­tu­nee­na sa­noi odot­te­le­van­sa huol­to­a­se­man pi­has­sa au­tos­sa.

Jon­kin ajan ku­lut­tua ul­ko-oves­ta as­te­li olo­huo­nee­seen hy­myi­le­vä vai­mo­ni ja ys­tä­vä­ni mus­ta rele kä­des­sään. ”Ha­ep­pas, An­te­ro, ti­na­kol­vi, niin kor­ja­taan tämä rele sa­man tien”, mies ke­hot­ti.

Het­ken pääs­tä osa oli kor­jat­tu ja is­tuin ys­tä­vän kyy­dis­sä mat­kal­la koh­ti Kel­jon huol­to­a­se­man park­ki­pai­kal­la odot­te­le­vaa au­to­am­me. Kyl­lä tuo ka­ve­ri­ni on to­del­li­nen ys­tä­väm­me, hän on aut­ta­nut niin mo­nes­ti mei­dät pu­las­ta näi­den pel­ti­leh­mien kans­sa. Vie­lä­pä il­man palk­kaa, vaik­ka kuin­ka olen ra­haa yrit­tä­nyt tar­jo­ta. Kat­se­lin vie­res­sä­ni is­tu­vaa kus­kia ihail­len. Oli­sin­pa mi­nä­kin jos­kus sa­man­lai­nen, hy­myi­le­vä aut­ta­ja! En eh­kä tei­den ri­ta­ri, niin kuin ys­tä­vä­ni, mut­ta vaik­ka­pa joku muu. Vaik­ka lei­pu­ri­mes­ta­ri tai jo­tain.

Niin­hän sitä sit­ten koh­ta koko per­he ol­tiin taas ko­to­na kool­la ja kaik­ki moit­teet­to­mas­ti toi­mi­vat au­tot pi­has­sa. Mie­tin vie­lä ys­tä­vää­ni. Hän ei pel­käs­tään an­ta­nut neu­vo­ja, vaan kor­ja­si vian, an­toi kyy­dit vai­mol­le­ni, mi­nul­le ja kor­jat­ta­val­le osal­le. An­toi omas­ta ajas­taan pyy­teet­tö­mäs­ti ja hy­myil­len. Tuol­lai­nen on to­del­li­nen ys­tä­vä. Sitä pait­si sääs­tyi kor­jaa­mo­las­ku­kin ja au­ton sei­sos­ke­lu kor­jaa­mol­la, kun vi­kaa oli­si met­säs­tet­ty. Kii­tos vie­lä, ys­tä­vä­ni, pyy­teet­tö­mäs­tä ja us­ko­mat­to­mas­ta avus­ta­si.

Eräs toi­nen ys­tä­vä­ni on puo­les­taan au­tel­lut ta­lom­me ja au­to­jem­me säh­köis­sä, jos tar­vet­ta on il­men­nyt. Ker­ron­pa sii­tä­kin.

Olim­me juu­ri myy­neet asun­to­vau­num­me. Asun­to­vau­nu oli kyt­ket­ty uu­den omis­ta­jan au­ton pe­rään pi­ha­maal­lam­me. Vau­nun va­lot vilk­kui­vat kuin jou­lu­kuu­ses­sa, oli­vat ihan se­kai­sin. Soi­tin oi­tis säh­kö­mie­sys­tä­väl­le­ni ja se­li­tin ti­lan­teen. Var­tin pääs­tä mies oli jo asun­to­vau­nun pis­to­ke­tul­pan kim­pus­sa. Il­mei­ses­ti hän oli läh­te­nyt suo­raan suih­kus­ta, kun hiuk­set oli­vat mä­rät.

Puo­len tun­nin pääs­tä va­lot toi­mi­vat vau­nus­sa niin kuin pi­tää­kin. Vau­nun uu­si omis­ta­ja pää­si läh­te­mään pi­has­ta tur­val­li­sin ja on­nel­li­sin mie­lin. Kii­tos si­nul­le­kin kai­kes­ta avus­ta­si, säh­kö­mie­sys­tä­vä­ni. Tu­let ai­na apuun, ja vie­lä­pä no­pe­am­min kuin ar­vaam­me­kaan.

Ovat nämä kyl­lä ai­van ih­meel­li­siä ys­tä­viä. Kuin­ka mo­nes­ti he ovat­kaan aut­ta­neet pu­las­ta ja tien pääl­tä. He ovat ol­leet meil­lä lap­sen­vah­ti­na­kin, et­tä olem­me pääs­seet vii­kon­lo­puk­si ren­tou­tu­maan. Olem­me me­kin jos­kus kat­so­neet vuo­ros­tam­me hei­dän lap­si­aan, mut­ta sil­ti it­sel­lä­ni on vel­kai­nen olo. Olem­me saa­neet pal­jon enem­män kuin olem­me pys­ty­neet it­se an­ta­maan.

Mut­ta eh­kä täs­sä joku päi­vä voin taas vuo­ros­ta­ni aut­taa ys­tä­vi­ä­ni. Sitä toi­von ja odo­tan. Ken­gät ovat val­mii­na ul­ko-oven vie­res­sä, jos pu­he­lin­soit­to tu­lee. Oli­si­han se nyt jo mi­nun vuo­ro­ni su­jaut­taa ken­gät jal­kaa­ni ja hy­pä­tä au­toon. Au­ton taus­ta­pei­lis­tä tar­kas­taa hy­my­ni le­veys ja et­tei naa­mas­sa ole mi­tään yli­mää­räis­tä ja läh­teä aje­le­maan ys­tä­vie­ni luok­se. Lau­lel­len ja iloi­ten, kun mi­nul­la on nuo ys­tä­vä­ni. Ys­tä­vät joi­den sy­dä­met ovat täyt­tä kul­taa.