Meil­lä on tosi hy­vät pyö­rän­pe­rä­kär­ryt. Sa­man­lai­set vih­re­ät Croo­ze­rit, joi­ta nä­kee su­vi­seu­ra­ken­täl­lä hel­pos­ti kym­me­net, jos pyö­räh­tää ym­pä­ri kes­kel­lä kent­tää. Mui­den­kin mie­les­tä ne ovat siis il­mei­sen hy­vät.

Nii­tä voi käyt­tää sekä pe­rä­kär­ryi­nä et­tä työn­net­tä­vi­nä rat­tai­na. Isoil­la ren­kail­la pää­see hel­pos­ti eteen­päin pel­lol­la, ja ti­la­vaan säi­ly­tys­ti­laan mah­tuu va­ra­vaa­tet­ta sa­teen va­ral­le. Ne tu­le­vat myös tosi ke­vy­es­ti pyö­rän pe­räs­sä, vaik­ka kyy­dis­sä oli­si kak­si­kin las­ta.

Ke­sä­ai­kaan, kun tiet ovat su­la­na, ve­dän lap­set pe­rä­kär­ryl­lä ki­lo­met­rin pää­hän päi­vä­ko­tiin. Opin­to­va­paa­ni lop­puu ke­vääl­lä ja pa­laan töi­hin. Jat­kan sit­ten päi­vä­ko­dil­ta vie­lä nel­jä ki­lo­met­riä työ­pai­kal­le.

Odo­tan jo nyt noi­ta läm­pi­miä, kau­nii­ta ke­sä­aa­mu­ja, jois­ta saa pal­jon voi­maa tu­le­vaan päi­vään. Nau­tin nois­ta pyö­rä­mat­kois­ta to­del­la pal­jon. Mikä etuo­i­keus naut­tia he­rää­väs­tä aa­mus­ta. Työ­mat­ka­ni kul­kee niin, et­tä näen aa­mui­sen us­van me­ren pin­nal­la, kuk­ki­vat an­ger­vot ja lai­tu­ris­sa ui­nu­vat ve­neet, jot­ka hil­jal­leen kei­nu­vat aal­to­jen pääl­lä.

Työ­mat­ka­ni al­kuo­sa eli se, kun mi­nul­la on vie­lä lap­set pe­rä­kär­rys­sä ja kol­mas lap­si vie­rel­lä aja­mas­sa, tois­tuu sa­man­lai­sel­la ru­tii­nil­la joka aa­mu. Vii­mek­si, kun pyö­räi­lim­me tuo­ta reit­tiä, koh­ta­sim­me joka aa­mu nuo­ren mie­hen lab­ra­do­rin­nou­ta­jan kans­sa aa­mu­len­kil­lä.

Tu­lin ai­na niin iloi­sek­si tuos­ta koh­taa­mi­ses­ta. Muis­tin vuo­sia sit­ten pai­kal­lis­leh­des­sä ol­leen ju­tun, jon­ka ai­hee­na oli syr­jäy­ty­mi­nen. Sii­nä ju­tus­sa tuo sa­mai­nen mies oli ker­to­nut kun­tout­ta­vaan työ­toi­min­taan pää­se­mi­ses­tään.

Kun näin mie­hen aa­mu­len­kil­lä, ilah­duin. Hän näyt­ti sil­tä, et­tä hä­nen elä­mäs­sään oli kaik­ki hy­vin.

Ny­ky­ään uu­ti­soi­daan pal­jon eri­ar­voi­suu­den ja syr­jäy­ty­mi­sen li­sään­ty­mi­ses­tä. On hyvä, et­tä yh­teis­kun­nal­la on tar­jo­ta kei­no­ja, joi­den avul­la vai­keuk­sis­ta voi sel­vi­tä.

It­ses­tä­ni­kin tun­tui jos­kus, et­tä mi­nul­le ei löy­dy paik­kaa yh­teis­kun­nas­ta. Koin, et­tä olin jo­ten­kin mök­kiy­ty­nyt ja jää­nyt ul­ko­puo­lel­le. Kun sit­ten yli kym­me­nen vuo­den ko­to­na ole­mi­sen jäl­keen pää­sin töi­hin, se tun­tui ih­meel­li­sel­tä.

Täs­sä­kin asi­as­sa sain huo­ma­ta huo­leh­ti­nee­ni tur­haan. Tai­vaan Isäl­lä oli mi­nul­le paik­ka va­rat­tu­na.

Per­he­kin on erään­lai­nen yh­teis­kun­ta pie­nois­koos­sa. Yri­tyk­siin­kin sitä on mo­nes­ti ver­rat­tu. Työn ja per­heen yh­teen­so­vit­ta­mi­nen voi per­heis­sä tun­tua vä­lil­lä haas­ta­val­ta. Sik­si olen tun­te­nut on­nel­li­suut­ta ja iloa sii­tä, et­tä olem­me saa­neet sen on­nis­tu­maan koh­ta­lai­ses­ti. Jos­kus täy­tyy vä­hän pyö­ri­tel­lä ja vaih­taa nä­kö­kul­maa, niin voi löy­tää iloi­sen asi­an siel­tä­kin, mis­tä ei en­sin aja­tel­lut löy­tä­vän­sä sitä.

Jo­kin ai­ka sit­ten kä­vim­me poi­ka­ni kans­sa työ­pai­kal­la­ni, sai­raa­lan po­lik­li­ni­kal­la. Työ­ka­ve­rit ilah­tui­vat näh­des­sään opin­to­va­paa­lai­sen, ja luo­nam­me kä­vi­kin jut­te­le­mas­sa usei­ta nau­ra­vai­sia ih­mi­siä.

Sa­noin­kin po­jal­le­ni, et­tä ei­kö ole­kin mi­nul­la iha­na työ­paik­ka, siel­lä vain nau­re­taan. Myö­hem­min tu­lin aja­tel­leek­si, et­tä poi­ka­ni sai työ­e­lä­mäs­tä mel­ko on­nel­li­sen ku­van. Toi­vot­ta­vas­ti hän­kin jos­kus löy­tää yh­tä mu­ka­van työ­yh­tei­sön, jon­ne on help­po ja mu­ka­va men­nä.