Katsoimme lasten kanssa pätkiä viimeisen Mannerheimin ristin ritarin Tuomas Gerdtin hautajaisista (28.11.2020). Hautajaiset olivat kunnioitusta ja kiitosta välittävät.
Sotilaspappi Ilpo Parviaisen tulkinta Veteraanin iltahuudosta oli koskettava. Sen sanat "kertokaa lastenlapsille lauluin, himmetä ei muistot koskaan saa" ovat erityisen puhuttelevat. Sota-aikaa on tärkeä muistella, ettemme itse tai etteivät lapsemme pitäisi suomalaista hyvinvointivaltiota itsestäänselvyytenä.
Sota näkyy meissä jälkipolvissakin. Senkin vuoksi sodasta on tärkeä puhua. Olin muutama vuosi sitten mielenkiintoisella luennolla, jonka nimi oli "Sodan kaiut jälkipolville". Luennoitsija puhui siitä, miten sodan kokeneet vanhempamme siirtävät sotatraumansa meidän jälkipolvien kannettavaksi. Martti Siirala on luonut taakkasiirtymä-käsitteen, jonka hän määrittelee näin: ”Se, mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi – taakkasiirtymäksi.”
Suomen talvi- ja jatkosodat aiheuttivat traumoja sotilaille, mutta myös leskeyttä, orpoutta, evakkoutta, siirtokarjalaisuutta sekä sotalapsuuden muissa Pohjoismaissa. Me suomalaiset työstämme edelleen tätä sodan tunneperintöä.
Taakkasiirtymässä on kyse vaimennettujen ja työstämättömien traumaattisten kokemusten siirtymisestä perintönä sukupolvesta toiseen. Ihmisen identiteetti, perhe, kulttuuri ja yhteisöt ovat rakentaneet sisäänsä erilaisia käytäntöjä, toimintatapoja, merkityksiä ja merkitysyhteyksiä, jotka sisältävät myös näitä työstämättömiä tietoisia ja tiedostamattomia traumaattisia kokemuksia. Ne säätelevät huomaamattamme ihmisten sisäistä mielenmaailmaa ja ulkoisia vuorovaikutussuhteita.
Luennolla verrattiin sodasta palanneiden kohtelua. Jos sotilas tuli kotiin jalkapuolena, hän oli sotasankari. Jos sotilas palasi kotiin fyysisesti vahingoittumattomana, mutta henkisesti palasina, häntä halveksuttiin ja pilkattiin. Monet upottivat murheensa alkoholiin. Sotatraumoista vaiettiin, vaikka ne näkyivät painajaisina ja käytöksessä.
Lapsissa sota-aika aiheutti turvattomuuden tunnetta. Nykytietämyksen valossa lapsen perusturvallisuuden tunne kehittyy ensimmäisten ikävuosien aikana. Sota-ajan lasten iltatoimet ovat alkaneet sillä, että laitetaan "Molotovin kartiinit" kiinni, etteivät pommikoneet näkisi kotia. Loputon turvattomuuden tunne saattaa purkautua vuosienkin myötä esimerkiksi masennuksena.
Yle haastatteli nuorta sukupolvea tästä aiheesta vuosi sitten. Sotamuistot ovat haalistuneet, mutta sen seuraukset näkyvät edelleen käytöstapoina, asenteina ja henkisinä taakkoina. Haastattelun vastauksista tuli esille vaikeneminen ja puhumattomuus, kykenemättömyys käsitellä tunteita, ankaruus ja armottomuus heikkoutta kohtaan, tyttöjen vastuu perheestä liian nuorina sekä vahvuuteen sairastuminen.
Sota-ajastako ovat peruja nykyihmisten suorittamispaineet? Me edelleen suoritamme elämäämme ja täytämme sen työllä kunnes uuvumme. Me vaadimme itseltämme ja läheisiltämme pärjäämistä, vaikka elämässä olisi hankalaa. Lehdet kirjoittelevat burn outin kokeneista.
Ajattelen, että sodasta puhuminen ei enää ole tabu. Nyt aikaa on kulunut jo tarpeeksi. Veteraaneja arvostetaan ja kunnioitetaan julkisesti, kuten viimeisen Mannerheimin ristin ritarin hautajaiset osoittivat. Sodasta on julkaistu useita lehtiä ja kirjoja. Kirjallisuudella on tärkeä tehtävä kansakunnan muistina.
Tunnetaakoista voidaan vapautua, kun ne havaitaan, tunnistetaan ja ymmärretään, myös yhteisöllisesti. Jaettuna traumaattiset kokemukset tulevat yhteiseen tietoisuuteen. Sen kautta niiden vaikutus haitallisina toimintamalleina pienenee ja ihmisen ymmärrys omaa itseään kohtaan laajenee.
Vasta neljäs sukupolvi on sotataakoista täysin vapaa. Se tarkoittaa minun lapsenlapsiani. Omien lasteni tietämystä voin lisätä kertomalla heille muun muassa mummon Lento-nimisestä suomenhevosesta, joka oli sodassa. Osana tärkeää muistamisen kulttuuria on viettää itsenäisyyspäivää kiittämällä Jumalaa vapaasta isänmaasta.
Uskon aarretta voimme erityisesti nostaa esille ja kertoa lapsille, miten usko on tuonut turvaa myös taisteluiden keskellä. Uskon lahjaa korosti myös kummisetäni Eemeli kirjoittaessaan kotiin nuorena sotilaana. Kirje on päivätty: 22.9.1941 Rintamalla.
”Täällä sitä ollaan Petroskoin suunnalla. Täällä on ollut melko kovia taisteluita, mutta siinähän nuo on menneet. Kyllä se on kallis asia, kun on uskossa, ei tule sielun vahinkua vaikka sattuis kaatumaankin. Ei tarvihte yhtään murehtia, kun olemme uskossa."
Lähteet:
Suomalaiset teinistä eläkeläiseen kertovat, miten sotien jäljet heissä yhä näkyvät –"Me olemme esivanhempiemme summa". YLE 28.12.2020. Luettu 4.12.2020.
Siltala Pirkko (2016); Taakkasiirtymä, trauman siirto yli sukupolvien, Therapeia-säätiö.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys