Suvi Myl­ly­mä­ki

Mie­les­sä­ni pör­rää eri­lai­sia klas­si­sia lau­sei­ta, ku­ten ”vii­meis­tä vie­dään” ja ”kii­tos ja ku­mar­rus”. En lai­ta nii­tä nyt kui­ten­kaan tä­män kir­joi­tuk­sen ot­si­kok­si, kos­ka lu­ki­on äi­din­kie­le­no­pet­ta­ja kiel­si käyt­tä­mäs­tä van­ho­ja kli­sei­tä ai­ne­kir­joi­tuk­ses­sa. Pi­tää ol­la oma­pe­räi­sem­pi. Ny­ky­ään saa­te­taan sa­noa myös, et­tä ”kii­tos ja an­teek­si”. Pa­rem­pi sa­noa mo­lem­mat, jos on epä­var­ma sii­tä, kum­pi so­pii ti­lan­tee­seen.

Nyt on kui­ten­kin ai­ka kat­soa vä­hän taak­se­päin ja poh­tia, mil­lai­set blo­gis­ti­vuo­te­ni ovat ol­leet. Kol­me vuot­ta sit­ten kir­joit­ta­ma­ni esit­te­ly­teks­ti pi­tää suu­rim­mal­ta osal­taan edel­leen paik­kan­sa. Ai­noa sel­väs­ti muut­tu­nut asia on se, et­ten ole enää opis­ke­li­ja. Nyt va­lit­sen elä­män­ti­lan­teen mo­ni­va­lin­ta­sa­rak­kees­ta koh­dan ”työl­li­nen”. Sen si­jaan kova kun­to on suh­teel­li­nen kä­si­tys. Kos­ka 11. lap­sem­me odo­tus on eden­nyt jo ras­kau­den vii­mei­seen kol­man­nek­seen, voin to­de­ta, et­tä vat­san seu­tu on ai­na­kin ke­hit­ty­nyt.

Toi­si­naan mie­tin, kuka ja mis­sä lu­kee blo­gi­teks­te­jä. Olen saa­nut huo­ma­ta, et­tä kyl­lä lu­ki­ja­jouk­ko on yl­lät­tä­vän laa­ja. Teks­ti­ni ”Omie­ni jou­kos­sa” (15.6.2020) luki Ko­ti­maa-leh­den toi­mit­ta­ja, joka pyy­si mi­nul­ta haas­tat­te­lun tuo­hon leh­teen kir­joit­ta­ma­ni teks­tin pe­rus­teel­la. Toi­mit­ta­ja kir­joit­ti kau­niin ja po­si­tii­vi­sen ju­tun us­kos­ta­ni ja poik­keu­sa­jan Su­vi­seu­ro­jen vie­tos­ta. On mu­ka­va aja­tus, et­tä olen voi­nut teh­dä us­ko­vai­sen ih­mi­sen elä­mää tun­ne­tuk­si myös he­rä­tys­liik­keen ul­ko­puo­li­sil­le ih­mi­sil­le.

Kii­tän lu­ki­joi­ta saa­mas­ta­ni pa­laut­tees­ta, ne ovat läm­mit­tä­neet miel­tä. Vie­lä eh­din teil­le toi­vot­taa myös iha­naa ja rau­hal­lis­ta jou­lun ai­kaa. Minä olen pääs­syt jo vie­mään jou­lu­miel­tä eteen­päin. Syk­syl­lä al­ka­neen hui­lun­soit­to­har­ras­tuk­se­ni myö­tä pää­sin soit­ta­maan van­hus­ten hoi­va­ko­tiin. Soi­tim­me mui­den mu­siik­ki­o­pis­ton hui­lis­tien kans­sa tut­tu­ja jou­lu­lau­lu­ja pal­ve­lu­ta­lon asuk­kail­le. Tu­tuim­pien lau­lu­jen sa­nat muis­tui­vat vie­lä hei­dän mie­leen­sä, ja he lau­loi­vat mu­ka­na, kun me soi­tim­me Jou­lu­yö, juh­la­yö. Ja­oim­me hei­dän kans­saan pie­nen het­ken jou­lui­loa.

Jou­lun ai­ka ei ai­na ole pel­käs­tään tun­nel­moin­tia ja rau­hoit­tu­mis­ta. Sik­si ha­lu­an tä­hän lop­puun ja­kaa van­has­ta Sii­o­nin ke­vääs­tä leik­kaa­ma­ni Sirk­ka Vuo­ri­sa­lon teks­tin ”En­ke­lin muis­tu­tus”.

Pe­läs­tyit­kö sinä?

Älä yh­tään pel­kää.

Minä täs­sä, en­ke­li tai­vaan.

Tu­lin, ys­tä­vä, si­nul­le il­moit­ta­maan

– tai oi­ke­as­taan muis­tut­ta­maan –

sii­tä lap­ses­ta, joka ker­ran syn­tyi.

Tie­dän­hän minä, et­tä sinä sen tie­dät,

kun sii­tä vii­me vuon­na­kin ker­rot­tiin:

ve­rol­le­pa­nos­ta

ja Joo­se­fis­ta

ja Ma­ri­as­ta, hä­nen kih­la­tus­ta emän­näs­tään,

ja ma­ja­ta­los­ta, jos­sa ei ol­lut si­jaa,

ja tal­lin hä­mä­räs­tä

ja sei­mes­tä

ja sii­tä lap­ses­ta,

joka ka­pa­loi­tiin ja pan­tiin sii­hen sei­meen

ma­kaa­maan.

Mut­ta ajat­te­lin,

et­tä kun tämä elä­mä on täm­möis­tä,

var­sin­kin, kun on jou­lu.

Niin pal­jon on muis­tet­ta­vaa,

niin pal­jon jän­ni­tet­tä­vää,

ja tou­hut­ta­vaa

ja tou­hut­ta­vaa.

Niin minä ajat­te­lin,

et­tet unoh­tai­si

sitä las­ta.