Suvi Myllymäki
Uskovaisten välisissä keskusteluissa, alustuksissa ja puheenvuoroissa rohkaistaan tunnustamaan oma usko avoimesti. Se ei ole kuitenkaan niin helppoa sitten arkena, miltä se saattaa tuntua uskovaisten keskellä istuessa. Pelottaa, miten muut reagoivat, kun usko paljastuu.
Ison perheen äitinä uskon tunnustamiseen ei useinkaan tarvita varsinaista sanallista tunnustamista. Ulkonäkö tai puheissa esiin tullut lasten lukumäärä käyvät sanattomasta tunnustuksesta.
Olen kokenut tilanteita, joissa keskustelun lomassa uskoni on selvinnyt ja olen keskustelukumppanin kasvoilta lukenut vihaa ja halveksuntaa. Esimerkiksi työpaikalla, jossa ollaan tiiviisti yhteistyössä, olen ajatellut yrittäväni muuttaa ihmisten käsitystä uskovaisista omalla toiminnallani. Haluaisin omalla käytökselläni murtaa negatiivisia käsityksiä ja tuoda tilalle myönteisen kokemuksen uskovaisesta ihmisestä. Olen huomannut, että ystävällisyys ja kohteliaisuus vaikuttavat kyllä positiivisesti. Ehkä olen onnistunut osittain hälventämään mahdollisia ennakkoluuloja.
Toisaalta olen luonteeltani erittäin avoin. Senkin takia lipsauttelen puheessani asioita, joista kuulija tunnistaa uskovaisen ihmisen. Muistan jo lapsena pitäneeni vihreää ympyrän muotoista ”Lintu on huoneen löytänyt” -suviseuramerkkiä takissani vielä viikkoja suviseurojen jälkeen. Muistan, että naapurin lapset sitä ihmettelivät, mutta ei siitä kukaan mitään pahaa sanonut. Koen, että avoimuus on kuitenkin lopulta avain hyviin väleihin erilaisten ihmisten kanssa.
Negatiiviset lehtijutut lisäävät pelkoa olla vapaasti uskovainen. Niiden vuoksi helposti unohtaa, että on paljon ihmisiä, jotka kunnioittavat uskovaista naapuria, työkaveria tai muussa yhteydessä tuntemaansa ihmistä. On ihmisiä, jotka tunnistavat jatkuvat negatiiviset otsikot klikkiotsikoiksi.
Hyvästäkin työyhteisöstä huolimatta jokaisen negatiivisen lööpin jälkeen kuvittelee tuntevansa työkavereiden katseet selässään, vaikka kukaan ei puhuisi mitään. Odottaessani kahdeksatta lastamme menin ostamaan kahviin maitoa työpaikkani kahviosta. Raskaus oli jo pitkällä ja pyöristynyt vatsa näkyi selvästi. Lööpit kirkuivat, miten vanhoillislestadiolaiset naiset ovat synnytyskoneita. Muistan miettineeni, yhdistävätkö työkaverini nämä lööpit minuun ja säälivätkö mahdollisesti minua. Olisin halunnut sanoa, että lööpit ovat loukkaavia eivätkä pidä kohdallani paikkaansa, mutta en uskaltanut puhua siitä kenellekään.
Tämän lapsen äitiysloman jälkeen sain uuden työkaverin, nuoren naisen, joka puhui voimakkaasti siitä, ettei halua koskaan lapsia. Muutaman kuukauden työkaveruuden jälkeen hän kysyi minulta, onko minulla paljon lapsia. Puheitteni perusteella kuulemma kuulosti siltä. Kahdeksan lasta oli hänelle suuri hämmästys, ja hän pahoitteli lapsivastaisia puheitaan. Työmme sujui hyvässä yhteistyössä, vaikka huomasimme elämänkatsomustemme olevan erilaiset. Asian selviäminen toi työkaveruuteenkin avoimuutta ja helppoutta olla joka päivä samassa tilassa.
Toisissa yhteyksissä minulta on kysytty avoimen uteliaasti, vieläkö meille syntyy vauvoja. “Ai, niin monta kuin tulee?” on kysyjä saattanut itse todeta. Olen saanut myös Jumalan siunauksen toivotuksen ala-asteen luokkakaverin äidiltä. Kyllä silloin sydämessä läikähti aito ja syvä ilo. Avoimuuden kautta ymmärrys lisääntyy ja ennakkoluulot vähentyvät puolin ja toisin. Lähimmäisen kunnioittamiseen Raamattukin meitä ohjaa, se on tärkeä ohje meille kaikille.
Olen ajatellut, että somen kautta meillä on mahdollisuus tuoda esille elämäämme. Voimme avoimesti iloita lasten sanomisista ja teoista tai jakaa kuvia uskovaisten tavoista. Se voi parhaimmillaan olla vastalääke negatiivisen uutisointiin.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys