Suvi Myl­ly­mä­ki

Us­ko­vais­ten vä­li­sis­sä kes­kus­te­luis­sa, alus­tuk­sis­sa ja pu­heen­vuo­rois­sa roh­kais­taan tun­nus­ta­maan oma us­ko avoi­mes­ti. Se ei ole kui­ten­kaan niin help­poa sit­ten ar­ke­na, mil­tä se saat­taa tun­tua us­ko­vais­ten kes­kel­lä is­tu­es­sa. Pe­lot­taa, mi­ten muut re­a­goi­vat, kun us­ko pal­jas­tuu.

Ison per­heen äi­ti­nä us­kon tun­nus­ta­mi­seen ei usein­kaan tar­vi­ta var­si­nais­ta sa­nal­lis­ta tun­nus­ta­mis­ta. Ul­ko­nä­kö tai pu­heis­sa esiin tul­lut las­ten lu­ku­mää­rä käy­vät sa­nat­to­mas­ta tun­nus­tuk­ses­ta.

Olen ko­ke­nut ti­lan­tei­ta, jois­sa kes­kus­te­lun lo­mas­sa us­ko­ni on sel­vin­nyt ja olen kes­kus­te­lu­kump­pa­nin kas­voil­ta lu­ke­nut vi­haa ja hal­vek­sun­taa. Esi­mer­kik­si työ­pai­kal­la, jos­sa ol­laan tii­viis­ti yh­teis­työs­sä, olen aja­tel­lut yrit­tä­vä­ni muut­taa ih­mis­ten kä­si­tys­tä us­ko­vai­sis­ta omal­la toi­min­nal­la­ni. Ha­lu­ai­sin omal­la käy­tök­sel­lä­ni mur­taa ne­ga­tii­vi­sia kä­si­tyk­siä ja tuo­da ti­lal­le myön­tei­sen ko­ke­muk­sen us­ko­vai­ses­ta ih­mi­ses­tä. Olen huo­man­nut, et­tä ys­tä­väl­li­syys ja koh­te­li­ai­suus vai­kut­ta­vat kyl­lä po­si­tii­vi­ses­ti. Eh­kä olen on­nis­tu­nut osit­tain häl­ven­tä­mään mah­dol­li­sia en­nak­ko­luu­lo­ja.

Toi­saal­ta olen luon­teel­ta­ni erit­täin avoin. Sen­kin ta­kia lip­saut­te­len pu­hees­sa­ni asi­oi­ta, jois­ta kuu­li­ja tun­nis­taa us­ko­vai­sen ih­mi­sen. Muis­tan jo lap­se­na pi­tä­nee­ni vih­re­ää ym­py­rän muo­tois­ta ”Lin­tu on huo­neen löy­tä­nyt” -su­vi­seu­ra­merk­kiä ta­kis­sa­ni vie­lä viik­ko­ja su­vi­seu­ro­jen jäl­keen. Muis­tan, et­tä naa­pu­rin lap­set sitä ih­met­te­li­vät, mut­ta ei sii­tä ku­kaan mi­tään pa­haa sa­no­nut. Koen, et­tä avoi­muus on kui­ten­kin lo­pul­ta avain hy­viin vä­lei­hin eri­lais­ten ih­mis­ten kans­sa.

Ne­ga­tii­vi­set leh­ti­ju­tut li­sää­vät pel­koa ol­la va­paas­ti us­ko­vai­nen. Nii­den vuok­si hel­pos­ti unoh­taa, et­tä on pal­jon ih­mi­siä, jot­ka kun­ni­oit­ta­vat us­ko­vais­ta naa­pu­ria, työ­ka­ve­ria tai muus­sa yh­tey­des­sä tun­te­maan­sa ih­mis­tä. On ih­mi­siä, jot­ka tun­nis­ta­vat jat­ku­vat ne­ga­tii­vi­set ot­si­kot klik­ki­ot­si­koik­si.

Hy­väs­tä­kin työ­yh­tei­sös­tä huo­li­mat­ta jo­kai­sen ne­ga­tii­vi­sen löö­pin jäl­keen ku­vit­te­lee tun­te­van­sa työ­ka­ve­rei­den kat­seet se­läs­sään, vaik­ka ku­kaan ei pu­hui­si mi­tään. Odot­ta­es­sa­ni kah­dek­sat­ta las­tam­me me­nin os­ta­maan kah­viin mai­toa työ­paik­ka­ni kah­vi­os­ta. Ras­kaus oli jo pit­käl­lä ja pyö­ris­ty­nyt vat­sa nä­kyi sel­väs­ti. Löö­pit kir­kui­vat, mi­ten van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­set nai­set ovat syn­ny­tys­ko­nei­ta. Muis­tan miet­ti­nee­ni, yh­dis­tä­vät­kö työ­ka­ve­ri­ni nämä löö­pit mi­nuun ja sää­li­vät­kö mah­dol­li­ses­ti mi­nua. Oli­sin ha­lun­nut sa­noa, et­tä löö­pit ovat louk­kaa­via ei­vät­kä pidä koh­dal­la­ni paik­kaan­sa, mut­ta en us­kal­ta­nut pu­hua sii­tä ke­nel­le­kään.

Tä­män lap­sen äi­tiys­lo­man jäl­keen sain uu­den työ­ka­ve­rin, nuo­ren nai­sen, joka pu­hui voi­mak­kaas­ti sii­tä, et­tei ha­lua kos­kaan lap­sia. Muu­ta­man kuu­kau­den työ­ka­ve­ruu­den jäl­keen hän ky­syi mi­nul­ta, on­ko mi­nul­la pal­jon lap­sia. Pu­heit­te­ni pe­rus­teel­la kuu­lem­ma kuu­los­ti sil­tä. Kah­dek­san las­ta oli hä­nel­le suu­ri häm­mäs­tys, ja hän pa­hoit­te­li lap­si­vas­tai­sia pu­hei­taan. Työm­me su­jui hy­väs­sä yh­teis­työs­sä, vaik­ka huo­ma­sim­me elä­män­kat­so­mus­tem­me ole­van eri­lai­set. Asi­an sel­vi­ä­mi­nen toi työ­ka­ve­ruu­teen­kin avoi­muut­ta ja help­pout­ta ol­la joka päi­vä sa­mas­sa ti­las­sa.

Toi­sis­sa yh­teyk­sis­sä mi­nul­ta on ky­syt­ty avoi­men ute­li­aas­ti, vie­lä­kö meil­le syn­tyy vau­vo­ja. “Ai, niin mon­ta kuin tu­lee?” on ky­sy­jä saat­ta­nut it­se to­de­ta. Olen saa­nut myös Ju­ma­lan siu­nauk­sen toi­vo­tuk­sen ala-as­teen luok­ka­ka­ve­rin äi­dil­tä. Kyl­lä sil­loin sy­dä­mes­sä läi­käh­ti ai­to ja syvä ilo. Avoi­muu­den kaut­ta ym­mär­rys li­sään­tyy ja en­nak­ko­luu­lot vä­hen­ty­vät puo­lin ja toi­sin. Lä­him­mäi­sen kun­ni­oit­ta­mi­seen Raa­mat­tu­kin mei­tä oh­jaa, se on tär­keä oh­je meil­le kai­kil­le.

Olen aja­tel­lut, et­tä so­men kaut­ta meil­lä on mah­dol­li­suus tuo­da esil­le elä­määm­me. Voim­me avoi­mes­ti iloi­ta las­ten sa­no­mi­sis­ta ja te­ois­ta tai ja­kaa ku­via us­ko­vais­ten ta­vois­ta. Se voi par­haim­mil­laan ol­la vas­ta­lää­ke ne­ga­tii­vi­sen uu­ti­soin­tiin.