Tänä ke­vää­nä per­hees­säm­me odo­tet­tiin pää­si­äis­tä eri­tyi­sen pal­jon. Olim­me suun­ni­tel­leet mat­kaa Uk­ko­hal­laan. Jän­ni­tim­me, jou­du­taan­ko las­ket­te­lu­kes­kuk­set sul­ke­maan ko­ro­nan ta­kia. Niin ei on­nek­si käy­nyt, ja pää­sim­me naut­ti­maan pää­si­äi­sen au­rin­gos­ta. Edel­li­ses­tä las­ket­te­lu­reis­sus­tam­me oli ku­lu­nut jo pi­dem­män ai­kaa, jo­ten mat­ka oli sik­si­kin eri­tyi­sen odo­tet­tu. Vie­tim­me kol­me ko­ko­nais­ta päi­vää naut­tien tuos­ta iha­nas­ta tal­vi­har­ras­tuk­ses­ta, jos­ta edel­li­ses­sä blo­gis­sa­ni haa­vei­lin.

Nau­tin joka so­lul­la­ni. Tun­sin, mi­ten lu­mi­lau­ta liu­kui au­rin­gon peh­mit­tä­män han­gen pääl­lä, kun kään­sin sitä taak­se ja eteen, vuo­ro­tel­len. Nau­tin sii­tä, et­tä pi­dem­män tau­on jäl­keen ke­ho­ni muis­ti nuo liik­keet ja saa­toin vain naut­tia. Nau­tin au­rin­gon läm­mös­tä ja vauh­din hur­mas­ta. Kat­soin alas rin­tee­seen ja sy­dä­me­ni oli pa­kah­tua on­nes­ta. Edel­lä­ni las­ki seit­se­män las­ta­ni, nel­jä lau­dal­la ja kol­me suk­sil­la. Mi­ten yl­peä ja on­nel­li­nen olin­kaan heis­tä! Yh­tei­sen ajan ja­ka­mi­sen on­ni oli niin suur­ta, et­tä sitä on vai­kea pu­kea edes sa­noik­si.

Huo­ma­sin kai­van­nee­ni yh­teis­tä, tal­vis­ta lo­maa. Ajat­te­lin myös, et­tä tar­vit­sin sitä. Tiu­kan opis­ke­lun ja työn ryt­mit­tä­män syk­syn jäl­keen olin suun­ni­tel­lut jää­vä­ni ke­vääk­si opin­to­va­paal­le saat­taak­se­ni opin­not lop­puun. Sat­tui kui­ten­kin niin, et­tä huo­ma­sin kiin­nos­ta­van työ­paik­kail­moi­tuk­sen jou­lun al­la. Kos­ka kai­pa­sin työ­hö­ni haas­tet­ta ja aloi­tin opis­ke­lu­ni saa­dak­se­ni mie­len­kiin­toi­sem­pia työ­teh­tä­viä, hain tie­ten­kin tuo­ta paik­kaa.

Häm­mäs­tyk­sek­se­ni sain­kin sen työ­pai­kan. Olin jo eh­ti­nyt mu­reh­tia val­miik­si sitä, jos en löy­täi­si­kään val­mis­tut­tu­a­ni töi­tä. Olin miet­ti­nyt, pi­täi­si­kö mei­dän muut­taa. Mel­kein olin jo pyy­tä­nyt kiin­teis­tö­vä­lit­tä­jää ar­vi­oi­maan ta­lom­me myyn­ti­hin­nan. Olin ru­koil­lut, et­tä Tai­vaan Isän siu­nai­si mi­nul­le työ­pai­kan. Nyt sain sen, mut­ta tun­tee­ni oli­vat­kin ris­ti­rii­tai­set. Olin niin poik­ki syk­syn jäl­jil­tä, et­ten oi­kein tien­nyt, mi­ten jak­sai­sin opis­kel­la lop­puun uu­den työn ohes­sa.

So­vin te­ke­vä­ni ne­li­päi­väis­tä työ­viik­koa, jot­ta yk­si päi­vä jäi­si opis­ke­lul­le. Al­ku­pe­räi­sen suun­ni­tel­man mu­kaan tar­koi­tus oli opis­kel­la täy­si­päi­väi­ses­ti ja val­mis­tua ke­vääl­lä. Uu­den ai­ka­tau­lun al­la pää­tin, et­tä val­mis­tu­mi­sen ve­ny­mi­nen syk­syyn ei hait­taa. Oi­ke­as­ti se hait­ta­si mi­nua. Jou­duin ho­ke­maan it­sel­le­ni, et­tä se ei hait­taa. Vai­ke­aa on yrit­tää jär­jen ää­nel­lä vai­en­taa si­säl­tä kum­pu­a­vaa tun­net­ta.

Nyt olen tam­mi­kuus­ta läh­tien elä­nyt tä­hän iha­naan pää­si­äi­seen as­ti työn, opis­ke­lun ja ison per­heen tar­pei­den vä­rit­tä­mää ar­kea. Ei siis ih­me, et­tä tun­sin tar­vit­se­va­ni el­py­mis­tä ke­vät­han­gil­la. Opin­not ovat eden­neet niin, et­tä olen gra­dua vail­le val­mis. Te­ke­mis­tä on vie­lä pal­jon, mut­ta nyt olen saa­vut­ta­nut jon­kin­lai­sen rau­hal­li­suu­den opin­to­jen ete­ne­mi­sen suh­teen. Vä­lil­lä koen kui­ten­kin, et­tä blo­gin kir­joit­ta­mi­seen tar­koi­tet­tu ai­vo­je­ni kir­joi­tus­so­puk­ka on men­nyt lyt­tyyn kai­kes­ta muus­ta in­for­maa­ti­os­ta. Jou­dun vä­hän pu­hal­te­le­maan il­maa sin­ne so­puk­kaan, et­tä siel­tä tu­li­si jon­kin­lai­sia jul­kai­su­kel­poi­sia aja­tuk­sia esiin. Ajat­te­lin tätä uu­den teks­tin kir­joit­ta­mis­ta, kun pää­si­äis­maa­nan­tai­na aje­lim­me ko­tiin­päin.

Ajo­mat­kan ai­ka­na lo­man ren­tous al­koi väis­tyä ja ar­jen vel­vol­li­suu­det al­koi­vat tun­tua möy­kyl­tä vat­san poh­jas­sa. Ah­dis­ti hie­man aja­tus, mi­ten äk­kiä lo­man vai­ku­tus saat­toi lop­pua. On­nek­si olim­me ko­to­na niin ajois­sa, et­tä eh­dim­me hy­vin rau­hoit­tua vie­lä seu­roi­hin soh­val­le.

Ul­koil­ma­pää­si­äi­sen vie­tos­sa ei eh­di pal­jon py­säh­ty­mään pää­si­äi­sen sa­no­man ää­rel­le. Sik­si­kin nuo seu­rat oli­vat eri­tyi­sen mer­ki­tyk­sel­li­set. Pu­hu­ja saar­na­si sii­tä Raa­ma­tun koh­das­ta, jos­sa Jee­sus il­mes­tyi Em­mauk­sen tien kul­ki­joil­le. Sii­nä is­tu­es­sa­ni ja kuun­nel­les­sa­ni mie­tin, et­tä lop­pu­jen lo­puk­si gradu, työ­teh­tä­vät ja ko­ti­työt ovat pien­tä suu­rim­man asi­an rin­nal­la. Ei sil­lä ole vä­liä mil­loin saa tut­kin­non, kun tär­kein on jo val­mis­tet­tu. It­se olen kii­ree­ni tä­hän elä­män­ti­lan­tee­seen ai­heut­ta­nut, mut­ta sil­ti­kin voin ja saan luot­taa sii­hen, et­tä saan Tai­vaan Isäl­tä li­sää voi­mia, jos ne tun­tu­vat lop­pu­van kes­ken. Pää­si­äi­sen ilo­sa­no­ma kan­taa ar­jes­sa­kin.