Suvi Myl­ly­mä­ki

Kään­sin au­ton pi­hal­le, jon­ka eri puo­lil­le oli py­sä­köi­ty au­to­ja. Osa au­tois­ta oli park­ki­pai­koil­la, osa nur­mi­kon reu­nal­la. Park­ki­pai­koil­la ole­vat au­tot kuu­lui­vat niil­le, jot­ka ai­koi­vat viet­tää koko vii­kon­lo­pun Sii­ka­jo­en tör­mäl­lä. Nur­mi­kon reu­na­mil­le py­säh­ty­neet au­tot oli­vat vain kään­ty­mäs­sä, tuo­mas­sa vä­keä. Et­sin omal­le au­tol­le­ni park­ki­paik­kaa; olin jää­mäs­sä koko vii­kon­lo­puk­si.

Jo pi­hal­la näin tut­tu­ja kas­vo­ja, jot­ka kuu­lui­vat äi­tien vir­kis­tys­päi­vien va­ki­o­kä­vi­jöil­le. Kan­noin lauk­ku­ni uu­tuut­taan lois­ta­vaan asun­to­laan, Jo­en­tör­mä B:hen. Ma­joi­tuin sa­maan huo­nee­seen äi­ti-ih­mi­sen kans­sa, jo­hon oli tu­tus­tu­nut toi­sel­la äi­ti­lei­ril­lä­ni. Tai­vaan Isä joh­dat­ti tä­män iha­nan ih­mi­sen sil­loin sa­maan huo­nee­seen kans­sa­ni, ja sen jäl­keen olen­kin ma­joit­tu­nut hä­nen kans­saan lei­reil­lä käy­des­sä­ni. Mi­nä­kin tai­dan jo lu­keu­tua äi­ti­lei­rien va­ki­o­kä­vi­jöi­hin.

Pan­de­mia-ajan ja etä­työn ai­heut­ta­man mök­kiy­ty­mi­sen joh­dos­ta oli jo­ten­kin han­ka­la ren­tou­tua lei­riä viet­tä­mään. Tun­sin syyl­li­syyt­tä­kin: olin jät­tä­nyt mie­he­ni ja lap­se­ni pär­jäi­le­mään päi­neen ko­to­na. Sik­si vain is­tus­ke­lin ja kuun­te­lin lau­lu­ja. Lä­hin­nä olin.

Oh­jaa­jat kui­ten­kin tie­si­vät, mi­ten mie­len saa nos­tet­tua ylös kuo­pas­taan. Saim­me kuul­la tai­ta­vien lau­su­jien esit­tä­mi­nä iha­nia ru­no­ja, jot­ka ker­toi­vat nai­seu­des­ta ja äi­tiy­des­tä. Ru­non kos­ket­ta­es­sa, tul­les­sa koh­dil­le, her­kis­tyin ja pyy­hin kyy­ne­lee­ni. Vil­jo Ko­jon Äi­din ru­kous loh­dut­ti mi­nua juu­ri oi­keil­la sa­noil­la, lem­pe­äs­ti ym­mär­tä­en ja sa­mal­la ar­mah­dus­ta pyy­tä­en. Sil­loin ajat­te­lin, et­tä tän­ne kan­nat­ti tul­la. Tääl­tä saan sen, mitä eni­ten kai­paan: hen­gel­lis­tä ra­vin­toa ja ver­tais­tu­kea.

Kuu­lim­me tu­tun Raa­ma­tun ker­to­muk­sen Ma­ria-äi­dis­tä, mi­ten hän us­koi en­ke­lin sa­no­man ja oli kuu­li­ai­nen Ju­ma­lal­le. Aset­tu­mal­la äi­ti­nä Ma­ri­an osaan voi vä­hän ym­mär­tää Jou­lun lap­sen syn­ty­mään liit­ty­vää vä­sy­mys­tä, huol­ta ja ih­me­tys­tä. Myös pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mien ää­rel­le py­säh­ty­mi­nen Ma­ria-äi­din nä­kö­kul­mas­ta py­säyt­tää ihan uu­del­la ta­val­la. Lau­loim­me vir­siä, joi­den sa­nat ker­toi­vat Ma­ri­an tun­teis­ta ja aja­tuk­sis­ta. Näi­den vir­sien ää­rel­le py­säh­dyn var­mas­ti vie­lä uu­del­leen. Tä­män päi­vän äi­ti­nä Ma­ri­an us­kon suu­ruus häm­mäs­tyt­tää. Hän luot­ti Ju­ma­lan lu­pauk­seen suu­ren tus­kan­kin al­la.

Ja­oim­me ar­jen voi­ma­va­ro­ja ja nii­tä elä­män­ti­lan­tei­ta, jois­ta olim­me lei­ril­le tul­leet. Jo­en­tör­män ”olo­huo­nees­sa” oli läm­min­hen­ki­nen tun­nel­ma. Näi­tä ko­ke­muk­sia ja­ka­en saim­me jo­kai­nen si­säl­lem­me tal­len­net­ta­vak­si kan­nus­tus­ta ja tu­kea. Täl­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa tie­tää, mitä tar­koit­taa ”voi­maan­tua”. Sy­väl­lä si­säl­lä al­kaa tun­tu­maan var­mem­mal­ta ja vah­vem­mal­ta. Var­muus ja vah­vuus voi­mis­tu­vat, ja sel­kä­kin al­kaa vä­hän suo­ris­tua. Us­ko­vais­ten äi­tien tuki toi­sil­le äi­deil­le on suur­ta ja ih­meel­lis­tä. On suu­ri on­ni saa­da ko­kea sel­lais­ta. Luot­ta­mus Ju­ma­laan kai­kui il­ta­lau­lus­sa:

“Ju­ma­lan hal­tuun an­na nyt tie­si, tar­pee­si ja Her­ran huo­maan kan­na su­ru­si, mur­hee­si. Hän, joka si­nut loi, si­nul­le hen­gen soi, tar­pee­si kaik­ki tie­tää. Hän aut­taa tah­too, voi.” (VK 389:1.)

Sa­na­lei­kein poh­dim­me, mil­lä mie­lin läh­dem­me ko­tiin. Va­lit­sin it­sel­le­ni yh­dek­si ad­jek­tii­vik­si si­sa­rel­li­nen. Kun kah­den vel­jen vä­lis­sä kas­va­nut per­heen ai­noa ty­tär saa is­tua vii­kon­lo­pun tois­ten nais­ten kes­kel­lä, tun­tee toi­siin si­sa­rel­lis­ta yh­teyt­tä. Tän­ne tul­laan vie­lä uu­des­taan.

“Si­nul­le kii­tos, Isä maan ja tai­vaan, on ni­mes suu­ri, pyhä, kal­lis ai­van, ja ar­mo­si on va­kaa, mää­rä­tön, tai­vaan­kin täh­tein yli ää­re­tön, ää­re­tön” (VK 326:1).

Lop­pu­vir­si kai­kui sa­lis­sa. Aja­tuk­sis­sa­ni olin läm­pi­mäs­sä ja au­rin­koi­ses­sa su­vi­seu­ra­tel­tas­sa. Mel­kein hais­toin hak­keen tuok­sun. Tun­sin ha­lua nous­ta sei­so­maan, mut­ta sain pi­det­tyä it­se­ni pen­kis­sä. Kii­tol­li­sin mie­lin kat­soin ik­ku­nas­ta ylös. Jo­en­tör­män seu­ra­sa­lin iso­jen ik­ku­noi­den ta­ka­na vir­ta­si syk­syi­nen Sii­ka­jo­ki tum­ma­na ja voi­mak­kaa­na.